Matkapäiväkirja Filippiineiltä: Tacloban näyttää maailmanlopulta

Matkustin Filippiinien Haiyan-taifuunin tuhoalueille marraskuun lopussa Plan Suomen lähettämänä. Kirjoitin matkaltani päiväkirjaa, joka on alunperin julkaistu Planin internetsivuilla 5.12.2013.

21.11. Tacloban-Catbalogan

Aluksi en tajua, mitä näen. Ihmettelen, miksi Taclobanin kaupungissa ei näy yhtään rakennuksia. Lentokoneen ikkunasta näkyy ainoastaan puita kasoissa kuin sikin sokin heiteltyjä tulitikkuja. Taloja ei näy, koska niitä ei enää ole. Taclobanin lentokentällä näyttää kuin maa olisi sotatilassa. Helikopterit nousevat ja laskevat, kaikkialla näkyy sotilaita, sotilastelttoja ja -ajoneuvoja. Lentokenttä on pelkkä ranka, törröttävää terästä.  Ainoastaan kiitorata toimi. Miehet vetävät käsin matkalaukut aitojen sisään. Alkaa kaaos, kun matkustajat repivät laukkujaan häkeistä. 

Taclobanin tuhoutunut lentokenttä. Kuva: Minttu-Maaria Partanen/Plan

Täydellistä tuhoa ei voi kuvitella ennen kuin sen itse näkee. Kahden viikon jälkeen Tacloban näyttää  maailmanlopulta. Vain tiet on raivattu, ojien jälkeen alkavat loputtomat vuoret jätettä. Taifuuni on repinyt pystyyn jääneet puut paljaiksi luurangoiksi. Autoja makaa taloraatojen sisässä, laiva on ajautunut keskelle peltoa. Ihmiset ovat raivanneet romun sekaan pieniä koloja, joissa yrittävät saada elämäänsä järjestystä. Pojat vaahdottavat saippualla hiuksiaan ojassa. Tyttöjä ei näy peseytymässä. Ehkä he eivät peseydy. Ihmiset tuijottavat Planin autoa ja meitä pitkään. 

Hajua ei pääse pakoon. Se on kaikkialla ja tunkeutuu ihon alle. Makea, mädäntynyt yhdistelmä hajoavia ruumiita, jätteitä ja ihmisten jätöksiä. Minä pääsen sitä autolla pakoon, Taclobanin asukkaat eivät, vaikka kaikki peittävät kasvonsa kankailla.

Lapset leikkivät romulla Itä-Samarissa. Kuva: Minttu-Maaria Partanen/Plan

Kaiken kaaoksen keskellä on sykähdyttävää huomata, että lapset löytävät kaaoksenkin keskeltä paikkoja olla lapsia. Lentokentän vieressä on pystyssä yksi ainoa vääntynyt koripallokori. Pojat heittelevät palloa muutaman neliön alueella. Vähän kauempana tytöt pelaavat sulkapalloa. 12 päivää on lapsen elämässä ikuisuus. He kaipaavat leikkiä ja tavallista arkea.

Catbaloganissa ei ole sähköjä. Kaupungissa kaikki toimii generaattoreiden varassa. Vain rikkaimmilla on varaa polttaa valoja. Ilmassa leijuu polttoaineen käry ja kaiken verhoaa sininen savu. Talojen takaa kuuluu tasainen säksätys. Tunnen syyllisyyttä kuumasta vedestä ja ilmastoinnista, kun tiedän, miten suuri pula polttoaineesta on. Hotellihuoneen hinta on noussut moninkertaiseksi generaattoreiden takia.

Planin henkilökunta vaikuttaa uupuneelta. Iltamyöhään katastrofiavun tarvetta kartoittamassa ollut Planin työntekijä kertoo heidän olleen kentällä kellon ympäri. ”It’s so hard to see the children with nothing. It really breaks your heart”, hän sanoo. Planin työntekijät puskevat töitä väsymyksestä huolimatta. Mietin, kuinka kauan he jaksavat. 

22.11.13 Catbalogan-Borongan-Hernani

Catbaloganin Planin henkilökunta pakkaa meille keitettyjä kananmunia mukaan matkaan varmuuden vuoksi. ”Emme tiedä, kuinka paljon Boronganissa on ruokaa.” Matkanteko on hidastunut. Tie ei ole poikki, mutta erittäin huonokuntoinen. Vastaan tulee lähinnä avustusrekkoja ja sotilaita.

Talot tuhoutuivat täysin Hernanissa. Kuva: Minttu-Maaria Partanen/Plan

Saavumme Boronganiin Planin toimistoon ennen puoltapäivää. Lähdemme heti kohti Hernania, joka on pahiten kärsinyttä tuhoaluetta Itä-Samarissa. Tienvarsi on täynnä kylttejä, joissa pyydetään ruokaa. Vaikka talot eivät ole tuhoutuneet, kaikki alueen perheet kärsivät tuhojen vaikutuksista. Ruoka on hävinnyt markkinoilta, joten nekin perheet, jotka välttyivät tuhoilta, kärsivät ruokapulasta.

Planin työntekijä kertoo minulle, kuinka vaikeaa hänen on tulla alueelle. ”I’m really disoriented”, hän kertoo. Tutuista paikoista ei ole mitään jäljellä, sillä kaikki maamerkit ovat huuhtoutuneet pois. Hänen ystäviään on edelleen kateissa. Todennäköisimmin he ovat kuolleet.

Kylässä 100 prosenttia taloista on tuhoutunut. 30 kyläläistä on kateissa. Heidän uskotaan makaavan rojun ja jätteen alla. Miehet raivaavat kylää puu kerrallaan.  Mietin, miltä tuntuu löytää naapuri rojun seasta kahden viikon jälkeen. 

Lapset asuvat tilapäissuojissa tuhoalueilla. Kuva: Minttu-Maaria Partanen/Plan

Vettä sataa kaatamalla ja kaikkialla on kuraa. Vesi sataa sisään huterista pressuista ja reikäisistä kattopelleistä. Tytöt kertovat nukkuvansa koulussa, koska se on ainoa kuiva paikka alueella. Onneksi on lämmintä. Vanha nainen kulkee perässäni ja pyytää rahaa. Yritän väistää hänet loukkaamatta häntä.

Osa Planin työntekijöistä on sanonut, etteivät he ole pystyneet syömään, koska heidän ystävänsä eivät voi syödä. Syön myslipatukoita auton sisässä piilossa, koska en voisi syödä mitään kyläläisten nähden. 

Sade yltyy ja piiskaa palmuja vaakasuorassa paluumatkallamme. Huomiseksi on luvattu myrskyä. 

Myös  Borongan toimii generaattoreilla. Tällä kertaa hotellista ei tule kuumaa vettä.

23.11. Borongan-Salcedo

Mielikuva hätäapua saavista ihmisistä on monesti passiivinen. Että katastrofin kokeneet ihmiset vain istuvat odottamassa, että joku toisi ruokaa ja auttaisi heitä. Itä-Samarissa näkee, ettei mielikuva ole totta. Ihmiset ovat työskennelleet ennen taifuunia, sen aikana ja heti sen jälkeen, jotta heidän elämänsä kärsisi mahdollisimman vähän. Kaikkialta kuuluu varasoiden paukutus. Rojua on kasattu läjiin, jotta esiin on saatu kulkuväyliä. Naiset pyykkäävät, pyykkejä riippuu katkenneista sähkölinjoista ristiin rastiin. Ihmiset auttavat itse itseään, jos saavat siihen mahdollisuuden.  Järjestöjen tehtäväksi jää antaa se mahdollisuus. Heikoissa valtioissa järjestöjen on huolehdittava myös siitä, että valtiolle kuuluvat palvelut toipuvat takaisin ennalleen.

Naiset pesevät pyykkejä tuhoalueilla. Kuva: Minttu-Maaria Partanen/Plan

Matkalla Salcedoon ohitamme hautausmaan. Vesi on heittänyt betonisia hautoja pitkin peltoja. En halua ajatella, missä ruumiit lojuvat. Riisipellot ovat suolaisen veden vallassa. Onneksi Itä-Samarissa sato saatiin korjattua jo lokakuussa. Seuraavan kerran riisi istutetaan helmikuussa. Pellot on saatava siihen mennessä raivattua sinne ajautuneista kuorma-autoista, vessankappaleista ja aaltopellistä, muuten ruokapula uhkaa syvetä ensi vuonna. 

Vasta nyt Itä-Samariin on alkanut ilmestyä muitakin järjestöjä Planin lisäksi. Amerikkalaiset uskonnolliset ryhmät ovat aktiivisia. Ne kantavat paketteja paikalle autoissa, joissa lukee isolla ”Jesus saves” ja ”Jesus gives us the bread”.  Planin pressujen seassa pilkottaa USAIDin pressuja. Pitkään Itä-Samar sai olla muiden alueiden varjossa, sillä Tacloban vei kaiken kansainvälisen huomion. Ison lentokenttäkaupungin tuhosta on helpompi kertoa kuin yhtä suurista katastrofeista 12 tunnin ajomatkan päässä. Planin työntekijä kertoo, että muut järjestöt keskittivät pitkään avun Taclobanin alueelle. Plan aloitti vaikeakulkuisimmissa paikoissa.

Ihmiset aloittavat jälleenrakentamisen heti tuhojen jälkeen. Kuva: Minttu-Maaria Partanen/Plan

Katastrofit voivat vahvistaa jo aiemmin yhteiskunnassa esiintyviä epäkohtia. Hankalakulkuinen maaseutu jää hätäavun ulkopuolelle. Köyhät kärsivät tuhoista rikkaita enemmän. Lapsikauppa lisääntyy, heikoimmassa asemassa olevat ovat entistä heikompia. Kyläyhteisön sisällä on vaikea puhaltaa yhteen hiileen, kun kaikki taistelevat samoista, niukista resursseista.

Kun saavumme Salcedon puolelle, näkyy jälleen uusi tuhomaisema. Alueen pääelinkeino on kookospähkinöiden viljely. Haiyanin taifuuni on napsinut puut poikki silmänkantamattomiin. Viljelijöiden elinkeino seuraavaksi 10 vuodeksi on tuhoutunut hetkessä. He eivät edes voi myydä puuta, sillä sitä on tarjolla liikaa eikä kukaan halua ostaa sitä. Kalastaakaan ei voi, sillä merenkäynti on liian kovaa maaliskuuhun saakka. Hiekkapohjainen maa ei sovellu viljelyyn. ”We have nothing”, mies sanoo ja katsoo silmiin. Katastrofi vaikuttaa pitkään. 

Perheiden toimeentulo tuhoutui jopa kymmeneksi vuodeksi tuhoutuneiden kookospalmuviljelmien myötä. Kuva: Minttu-Maaria Partanen/Plan

Lapsia on alkanut kerääntyä kerjäämään teiden varsille. Vielä muutama päivä sitten heitä ei näkynyt. He kyhjöttävät tien varressa. Kun järjestölogoilla varustettu auto ajaa ohi, lapset ojentelevat käsiään ja huutavat: ”Give me money, give me food.”

24.11. Borongan-Hernani-Catbalogan

Palaamme samalle alueelle kuin aiemmin. Sateen välissä aurinko paistaa hetken, juuri sopivasti silloin, kun olemme kuvaamassa. Aurinko paahtaa todella kuumasti. Silloin sen haistaa. Kylässä oleva lieju ja roju löyhkäävät. Haju on lähes sietämätön. Kaikkialla on mutaa, joka kiehuu kuumuudessa.

Kylässä oleva nainen itkee, katsoo silmiin ja sanoo: All I want is food for my children. Siihen ei ole oikeastaan lisättävää. Ymmärrän, miksi jotkut Planin työntekijät ovat sanoneet, etteivät he voi työskennellä niillä alueilla, joissa asuvat. Se olisi liian raskasta. 

Tapaamme kaksi naista, joista molemmat ovat vastikään synnyttäneet. Mietin, millaista on hoitaa itseään niissä olosuhteissa synnytyksen jälkeen. Toisen äidin kaksiviikkoinen vauva on niin pieni ja hauras, että mietin, kuinka sellaista voi pitää suojassa ja puhtaana romahtaneessa ympäristössä. 

Lapset ilahtuvat poikkeuksista arkirutiineihin ja kaipaavat takaisin kouluun. Kuva: Minttu-Maaria Partanen

Maaseudulla tunnelma on kaikesta huolimatta rauhallinen. Lapset ilahtuvat meidät nähdessään, vierailumme rikkoo tylsän arjen. Lapset juoksevat perässä, vilkuttavat, kikattavat ja kyselevät meidän nimiämme. Kaupungeissa tunnelma on toinen. Avustusrekkoja on jo saapunut ja ihmiset jonottavat tavaroita pitkissä letkoissa. He tuijottavat vihaisesti eteenpäin. Varsinaista epäjärjestystä ei näy, mutta tunnelma on painostava. 

En ole kokenut oloani turvattomaksi, mutta olenkin matkustanut Planin kanssa. Tiet vaikuttavat rauhallisilta enkä ole nähnyt epäjärjestystä. Aseitakin on vilahdellut maltillisesti. Se ei silti tarkoita, ettei tilanne olisi epävakaa. Erityisesti Borongan-Catbalogan-välinen tie on ollut vasta vähän aikaa sitten niin turvaton, että Planin työntekijöiden on pitänyt laittaa kerran tunnissa viesti, että he ovat turvassa. Nyt selviämme matkasta molempiin suuntiin ilman ongelmia. Sen verran tiukat turvallisuussäädökset ovat, että oppaamme hoputtaa meitä useita kertoja kuvauksissa, ettemme joutuisi ajamaan pimeällä. 

Planin toimistossa juoksee sisällä iso rotta. Minun sängyssäni juoksevat termiitit.

25.11. Catbalogan-Tacloban

Ehkä silmä on jo neljässä päivässä tottunut tuhoihin tai sitten kaupunkilaiset ovat saaneet neljässä päivässä paljon aikaan. Syvemmällä kaupungissa roskia on kasattu suuriin läjiin. Kadunvarret täyttyvät pienistä pöydistä, joilla myydään kaikkea mahdollista kokonaisista sioista käytettyihin vaatteisiin. Lähempänä rantaa on lohduttomampaa. Kymmenmetrisen aallon tuhot näkyvät siellä vielä selvästi. Aurinko paistaa, mikä voimistaa kaupungin hajua.

Taclobanin kaupungin yli huuhtoi jopa kymmenmetrinen hyökyaalto. Kuva: Minttu-Maaria Partanen/Plan

Kiipeämme kaupungin koripallostadionin katolle kuvaamaan kaupungin tuhoja. Stadion toimii evakuointikeskuksena. Taifuunin aikana se muodostui kuitenkin ihmisille kuolemanloukuksi. Stadion täyttyi vedestä ja monet turvaan tulleet ihmiset kuolivat. Kadun varsilla näkyy edelleen mustia ruumispusseja odottamassa kuljetusta.

Ylhäältä tuhot näkyvät hyvin. Myrsky on kohdellut perheitä sattumanvaraisesti. Suurten rakennusten takana olevat talot ovat säilyneet, vieressä olevat huuhtoutuneet kokonaan pois. 

Lentokenttä on paluu 80-luvulle, aikaan ennen tietokoneita. Kaikki tapahtuu käsin, paperin ja kynän avulla. Turvatarkastus ei ehkä täyttäisi eurooppalaisia standardeja, mutta kone lähtee Manilaan aikataulussa.

Kumipuut ahmivat viljelymaata

Viime viikkoina sosiaalisessa mediassa on kiertänyt Daily Starin uutinen, jonka mukaan suklaa loppuu maailmasta vuoteen 2020 mennessä. Syy on kumipuuviljelmissä, jotka tuottavat kaakaoviljelmiä paremmin, joten viljelijät muuttavat kaakaoviljelmiään kumipuuplantaaseiksi. Uutinen oli siinä mielessä ankka, että kaakao ei maailmasta lopu seitsemässä vuodessa. Tällä hetkellä kaakaon kysyntä toki kasvaa tuotantoa enemmän, mutta kaakaopavut tuskin maailmasta katoavat. Totta uutisessa oli sen sijaan se, että kumipuuviljelmät tosiaan syövät viljelyalaa yhä kiihtyvällä tahdilla.

Luonnonkumia tarvitaan edelleen useisiin tuotteisiin autonrenkaista sairaalakäsineisiin. Alun perin kumipuu kasvoi Etelä-Amerikassa. Kasvi toi vaurautta muun muassa Brasilian syrjäseuduille, kunnes sen siemeniä salakuljetettiin Aasiaan. Kumimarkkinoilla alkoi aasialaisten rynnistys.

Viljelijät haluavat kumipuiden viljelystä lisätuloja. Kuva: Ville Juutilainen

Kaakkois-Aasiassa ei voi matkustaa ilman, että törmää valtaviin kumipuuviljelmiin. Olen tutustunut niihin muun muassa Laosissa ja Kambodzhassa. Esimerkiksi Laosissa suuret lupaukset kumipuiden tuomista rikkauksista paikallisille viljelijöille eivät näytä toteutuvan. Maassa kumipuita viljellään kahdenlaisilla sopimuksilla. Alavammilla mailla ulkomaiset, pääosin kiinalaiset ja vietnamilaiset yritykset vuokraavat valtavia maa-aloja pitkillä, jopa sadan vuoden vuokrasopimuksilla. Maiden menetystä ei kompensoida paikallisille asukkaille. Usein ihmiset pakkosiirretään plantaasien alta pois. Vaikeakulkuisessa Pohjois-Laosissa tyypillisiä ovat puolestaan sopimukset, joissa kiinalaisyritys tarjoaa siemenet ja viljelystarvikkeet ja lupaa ostaa tuotteen. Laosilaiset viljelijät tarjoavat työvoiman ja maan plantaaseille. Pahimmillaan sopimukset ovat johtaneet siihen, että viljelijät velkaantuvat ja menettävät maansa. Sopimukset eivät ole julkisia eikä paikallisilla, usein lukutaidottomilla viljelijöillä ole mahdollisuuksia neuvotella itselleen parempia sopimuksia.

Myös suomalaiset käyttävät Aasiassa tuotettua kumia. Finnwatchin tutkimus tarkasteli Suomessa käytettävien autonrenkaissa ja sairaalakäsineissä käytetyn kumin tuotantoa Malesiassa ja Indonesiassa. Maissa kumipuuviljelyyn liittyy paljon ongelmia, muun muassa alhaisia palkkoja, lapsityövoiman käyttöä, epäselvyyksiä maankäytössä ja ympäristöongelmia. Tutkimuksen lopputulos oli, että harva yritys kertoi, mistä ja millaisista oloista ne raakakuminsa ostavat. Todennäköistä on, että sitä ostettiin alihankkijoilta, joissa vastaavia ongelmia esiintyi.

Luonnonkumin markkinoiden ennakoidaan kasvavan kiihtyvällä vauhdilla lähivuosina. Sitä ruokkivat erityisesti nousevien maiden, Kiinan, Intian ja Brasilian, taloudellinen kasvu. Esimerkiksi Kiinan ja Intian kasvavat automarkkinat imevät luonnonkumia loputtomasti. Kysyntä ei ehkä vie suklaata länsimaisten herkuttelijoiden pöydästä, mutta se uhkaa viedä ruuan köyhien maiden viljelijöiden pöydästä. Kumipuuplantaasit syövät nimenomaan ruuantuotantoon käytettävää maa-alaa ja epäedulliset viljelysopimukset uhkaavat kurjistaa köyhimpien viljelijöiden asemaa edelleen.

Rintojen polttaminen tekee tytöistä sijaiskärsijöitä

Aloitin syyskuun alussa puolen vuoden määräaikaisuuden Plan Suomen verkkotoimittajana. Mutta ei huolta, en aio lobata työnantajani kampanjoita täällä. Blogini keskittyy edelleen aihepitoisesti kehityskysymyksiin. Tämä postaus liippaa kuitenkin nykyistä työnantajaani, sillä viime viikolla jouduin työni ohella perehtymään jälleen yhteen haitalliseen tapaan, jolla tyttöjen elämää vahingoitetaan: rintojen silittämiseen tai tarkemmin ilmaistuna niiden polttamiseen.

Olen aiemmin kirjoittanut artikkelin tyttöjen sukupuolielinten silpomisesta juttumatkaltani Etiopiaan vuonna 2006. Etiopia kuuluu yhteen ikävimmistä maista, joissa suuri osa tytöistä joutuu läpikäymään silpomisrituaalin edelleen. Maassa toimii kuitenkin lukuisia järjestöjä, jotka työskentelevät sitkeästi tapaa vastaan. Etiopiassa näkemäni järjestöjen videot silpomisista ovat ehkä järkyttävimpiä videoita, joita olen koskaan joutunut katsomaan.

Koulunäytelmiä käytetään hyväksi taistelussa haitallisia tapoja vastaan. Kuva: Minttu-Maaria Partanen

Sukupuolielinten silpominen on tunnetumpi tyttöihin kohdistettu haitallinen tapa kuin rintojen polttaminen, (englanniksi breast ironing). Rintojen polttaminen on käytössä erityisesti Länsi- ja Keski-Afrikassa. Tyttöjen äidit polttavat kuumilla esineillä, kuten kivillä, tytärtensä rintoja, jotta ne eivät kehittyisi. Polttamisen ajatellaan suojelevan tyttöjä raiskauksilta, koska kehittyvät rinnat houkuttelevat miehiä ja saavat heidät ajattelemaan, että tyttö on valmis seksiin. Polttaminen aiheuttaa tytöille pysyviä arpia, rintojen alikehitystä ja myöhemmin imetysongelmia. Se tuottaa tytöille pysyvää kipua. Tapa on yleisin Kamerunissa, mutta sitä esiintyy myös muissa Keski- ja Länsi-Afrikan maissa. On paradoksaalista, että tapa on viime vuosina yleistynyt, koska parantuneen ravinnon takia tytöt kehittyvät aiempaa nuorempina. Yhä useammat tytöt pääsevät myös kouluun, joten äidit pelkäävät heidän joutuvan entistä helpommin raiskausten uhreiksi.

Tapa on jälleen yksi esimerkki ongelmasta, jota yritetään ratkaista väärästä päästä. Äidit ajattelevat suojelevansa tyttöjä vahingoittamalla heitä. Heikoimmassa asemassa olevia on helpompi muuttaa kuin niitä, joiden pitäisi ottaa vastuu teoistaan: miehistä. Haitalliset perinteet, kuten sukupuolielinten silpominen tai rintojen polttaminen, lähtevät ajatuksesta, jossa tytön seksuaalisuus on hänessä oleva haitallinen asia, joka on peitettävä tai poistettava tytön suojelemiseksi. Ajatusmalliin kuuluu kuva miehestä, joka ei halua tai kykene hallitsemaan seksuaalisuuttaan vaan purkaa sen väistämättä tyttöihin. Ajatusmalli paljastaa sen, miksi haitallisia tapoja ei korjata ainoastaan naisiin ja tyttöihin kohdistuvilla toimilla. Tasa-arvotyössä on tärkeintä muuttaa molempien sukupuolten käytöstä ja ajattelumallia.

Kun lukee tarinoita käsittämättömistä tavoista, joita ei edelleenkään ole saatu kitkettyä, on helppo liukua epätoivoon. Uskon kuitenkin vahvasti, että monet asiat parantuvat jatkuvasti sekä kehitysmaissa että länsimaissa. Aina kehitys ei ole nopeaa tai helppoa, mutta jotain kehitystä tapahtuu koko ajan. Ideologiani on kirjattu blogin nimeen. Kehitysmaista löytyy Mezemir Yordanoksen kaltaisia rohkeita tyttöjä, jotka valmiita pistämään itsensä likoon tärkeiden asioiden puolesta. Haluaisin itse olla yhtä rohkea.

Pitäisikö köyhille vain antaa rahaa?

Olen This American Life -podcastin suurfani. Kuuntelin viime viikolla ohjelmaa, jossa käsiteltiin globaalia köyhyysongelmaa rahan antamisen kautta. Yhdysvaltalainen GiveDirectly -järjestö tekee sitä, mikä on ollut pitkään kehitysyhteistyössä tabu: järjestö antaa köyhille Keniassa suoraan rahaa ilman vaatimuksia sen käytöstä. Ajatus on yksinkertainen: jos raha on asia, joka köyhiltä puuttuu, miksemme voisi antaa sitä heille suoraan? Järjestö perustelee toimintaansa monilla syillä. Rahasta suurin osa päätyy perille, koska hankkeiden byrokratia ja henkilöstö eivät syö varoja välistä. Läpinäkyvyys on suurta, koska välikäsiä on vähän. Ideologisesti tärkein on kuitenkin tämä: raha menee suoraan köyhille, jotka tietävät, mitä he oikeasti tarvitsevat. Kukaan länsimaista ei sanele, mitä köyhät tarvitsevat ja miten heidän tulisi elämäänsä elää.

Kehitysyhteistyössä läpinäkyvyys ja tulosten mittaaminen ovat tärkeä osa toiminnan oikeutusta. Ministeriöt ja järjestöt käyttävät valtavasti aikaa ja vaivaa osoittaakseen, että varat käytetään tehokkaasti ja oikeisiin kohteisiin. Ajatus pelkän rahan lähettämisestä suoraan köyhille on mahdoton. Järjestöt ja ministeriö näkevät painajaisia tämänkaltaisista otsikoista: Suomen kehitysavulla tapettiin jopa krokotiileja.

Ideologisesti taustalla väijyy kuitenkin holhoava ajatus: ilman vastiketta köyhät saattavat käyttää rahan väärin tai turhiin asioihin. Ajatuksen taustalla on häivähdys ylemmyyttä: antajat tietävät parhaiten, miten raha pitäisi käyttää tai ainakin heillä on oikeus sanella, mihin sitä ei saa käyttää. Vaikka kehitysyhteistyössä halutaan korostaa kumppanuutta, totuus on, että vastikkeellisuuteen liittyy aina enemmän tai vähemmän antajan valta.

Toinen kysymys suoraan rahan antamisessa on, ovatko länsimaiset lahjoittajat valmiita antamaan rahaa hyväntekeväisyyteen ilman tietoa sen käyttötarkoituksesta. Yksi syy esimerkiksi eettisten lahjojen suosioon on se, että ihmiset kokevat rahansa menevän hyödylliseen ja konkreettiseen tarkoitukseen, esimerkiksi vuoheen tai ammattiin.

Koulunkäynnin tukeminen parantaa elämää pitkällä tähtäimellä.
Kuva: Minttu-Maaria Partanen

Vaikka olen seurannut kehitysyhteistyötä vuosia, en osaa sanoa, mitä mieltä rahan antamisesta suoraan olen. Pidän ylhäältä-alaspäin-sanelua holhoavana. Toisaalta uskon voimakkaasti esimerkiksi koulutuksen ja tiedon voimaan. Podcastissakin todetaan, että lehmän ja koulutuksen antaminen nostaa kotitalouden tuloja enemmän kuin pelkän lehmän antaminen. Koulutus parantaa ihmisten elämää pitkällä tähtäimellä ja saa esimerkiksi lehmän tuottamaan maitoa paremmin. Kehitysyhteistyö yrittää kuunnella köyhiä yhä enemmän ja antaa heille yhä enemmän valtaa päättää, miten he haluavat elämäänsä parantaa. Silti valta päättää rahankäytöstä pysyy lopulta länsimaissa.

Ajatus pelkän rahan antamisesta on kieltämättä kiehtova: se olisi kuin kehitysyhteistyön perustulo. Vaikka perustulo ei ota Suomessa tuulta alleen eikä kehitysyhteistyössä varmasti siirrytä lähiaikoina pelkän rahan antamiseen, molempia järjestelmiä voi kannattaa ja vastustaa hyvin samantyyppisillä argumenteilla.

Avoin data paljastaa, minne kehitysapua suunnataan

Suomi keskitti viime vuonna kehitysyhteistyön rahoitusta voimakkaasti Itä-Afrikkaan. Asia selviää datajournalismiin erikoistuneen toimittajan Ville Juutilaisen rakentamasta verkkosovelluksesta. Sovelluksesta voi myös katsoa, mitkä sektorit saivat eniten kehitysyhteistyön varoja. Tiedot sovellukseen Juutilainen kokosi ulkoministeriön julkaisemasta Kehitysyhteistyön rahoituskohteet 2012 -raportista. Ulkoministeriö haluaa lisätä avoimen tiedon käyttöä, jotta sen keräämää tietoa voitaisiin hyödyntää yhä enemmän. Sovellus on yksi avaus tähän. Juutilaisen ajatuksia avoimen datan käytöstä voi lukea global.finlandin artikkelista.

Viime vuoden kehitysyhteistyön rahoituskohteiden hieman yli miljardin potista Itä-Afrikan hankkeet saivat yli kolmasosan, noin 360 miljoonaa euroa. Jos lasketaan yhteen kaikki Afrikan ja Lähi-idän saamat kehitysyhteistyöhankkeet, summa vastasi reilusti yli puolta kokonaisrahoituksesta eli noin 560:tä miljoonaa euroa. Etelä- ja Kaakkois-Aasia saivat viime vuonna hieman yli viidesosan apuvaroista, Latinalainen Amerikka vajaan kymmenesosan.

Avoimeen dataan perustuva karttapohjainen sovellus näyttää, minne kehitysapua viime vuonna suunnattiin.

Kymmenestä kalleimmasta hankkeesta kahdeksan suuntautui Itä-Afrikan alueelle. Tansania, Kenia, Etelä-Sudan ja Etiopia saivat kaikki kaksi hanketta kärkikymmenikköön. Vain tuet Vietnamin metsätaloudelle ja Nepalin opetussektorille ylsivät Itä-Afrikan ulkopuolelta kärkihankkeiden joukkoon. Kaikkiaan Suomen kehitysyhteistyökohteiden kirjo on laaja. Erilaisia hankkeita oli viime vuonna lähes 300.

Sovelluksesta käy ilmi, että Suomi painottaa kehitysyhteistyössään voimakkaasti infrastruktuurihankkeita ja erilaisia ympäristöön, kuten metsiin ja vedenkäyttöön, liittyviä hankkeita. Vaikka ihmisoikeudet on nostettu uuden kehityspolitiikan keskiöön, ihmisoikeustyö sai potista vain murto-osan, seitsemän miljoonaa euroa. Myös Suomen painottama naisten ja tyttöjen oikeuksien parantaminen sai ainoastaan yhden sukupuolten tasa-arvoon pelkästään keskittyvän hankkeen. Kehitysyhteistyössä painottuu edelleen insinöörivetoinen työ, vaikka sosiaalisia hankkeita on haluttu infrastruktuurihankkeiden rinnalle jo vuosia. Vaikka Suomi haluaa helliä mielikuvaa itsestään tasa-arvon, koulutuksen ja ihmisoikeuksien mallimaana, kehitysyhteistyön varojen suuntaamisessa nämä teemat eivät nouse kärkeen. Vaikka tasa-arvoasiat mainitaan läpileikkaavana teemana kaikissa kehitysyhteistyöhankkeissa, voi kysyä, kuinka tehokkaasti teema toteutuu muun työn ohessa. Mikäli Suomi todella haluaa olla tasa-arvon edelläkävijä, myös kehitysyhteistyössä pitäisi toteuttaa pelkästään teemaan liittyviä hankkeita.

Miksi valitsen luomubanaanin?

Taloudessamme syödään paljon hedelmiä. Erityisen paljon meillä kuluu banaaneja. Ne ovat oivallisia aamupaloja, välipaloja ja jälkiruokia. Aiemmin valitsin kauppakoriin Reilun kaupan banaaneja, mutta heti kun kauppojen valikoimiin tuli Reilun kaupan luomubanaaneja, aloin ostaa niitä. Miksi?

Banaani on yksi maailman suosituimpia hedelmiä. Valtaosa niistä tuotetaan Latinalaisessa Amerikassa suurplantaaseilla, mutta viljely on laajentunut yhä enemmän myös Afrikkaan. Banaaninviljely on yksi suurimpia ympäristöongelmien aiheuttajia tropiikissa. Suurplantaasit vievät troopikista maata, mutta suurin ongelma ovat viljelyyn käytettävät torjunta- ja tuholaisaineet. Arvioiden mukaan jopa 97 prosenttia kaupallisista banaaneista koostuu yhdestä lajikkeesta, cavendishistä. Kaupallisesti käytetyn banaanin geenivalikoima on äärimmäisen suppea, mikä tekee sen haavoittuvaiseksi tuholaisille. Plantaaseilla joudutaan käyttämään yhä enemmän ja yhä vahvempia torjunta-aineita. Aineita levitetään edelleen lentokoneista, jolloin ne leviävät laajoille alueille. Aineet jäävät vuosikymmeniksi maaperään ja pohjaveteen. Arvioiden mukaan tavallisten banaanien hinnasta jopa kolmasosa kuluu torjunta-aineisiin.

Edes kuoriminen ei pelasta suomalaista kuluttajaa torjunta-aineista, sillä niitä ruiskutetaan kasveihin jo kukinta-aikana, jolloin osa aineista jää banaanin sisään hedelmään. Pari vuotta sitten julkaistun uutisen mukaan suomalaislapset saavatkin eniten torjunta-ainejäämiä ruokavalioonsa juuri banaaneista.

Suurin osa Suomeen tulevista
luomubanaaneista tuotetaan Ecuadorissa.
Kuva: Minttu-Maaria Partanen

On selvää, että laajalla torjunta-aineiden käytöllä on vaikutuksia myös banaaniplantaasien työntekijöille. Yle Areenasta voi vielä katsoa Bananas-dokumentin vuodelta 2008, joka kertoo nicaragualaisten banaanityöläisten nostamasta oikeusjutusta Dole Food Companya vastaan. Yhtiö, silloin vielä Standard Fruit, käytti 1970-luvulla DBCP-kemikaalia banaaniplantaaseilla, mikä aiheutti tuhansien työläisten pysyvän hedelmättömyyden. Vaikka DBCP:tä ei käytetä enää, se säilyy vuosia ympäristössä. Työläisten oikeustaistelu jatkuu edelleen. Vaikka DBCP:tä ei enää käytetä, eivät nykyiset aineet ole vaarattomia. Erityisesti laajat ilmasta tehtävät ruiskutukset altistavat työntekijät kemikaaleille ja aiheuttavat heille terveysongelmia.

On hyvä muistaa, että vaikka Reilulla kaupalla on ympäristövaatimuksia osana järjestelmäänsä, se ei ole ympäristö- tai luomumerkki. Reilun kaupan hedelmissä saa käyttää torjunta-aineita, tosin kaupallista viljelyä rajoitetummin ja valvotummin. Jos haluaa välttää torjunta-aineita ja niiden haittavaikutuksia viljelyalueilla, ainoa tae kemikaalittomuudesta ovat luomubanaanit.

Pöyryn toimet Laosin suurpatohankkeessa saivat valtiovallan siunauksen

Työ- ja elinkeinoministeriö ilmoitti tänään, ettei Pöyryn toiminta Laosin Xayaburi-suurpatohankkeessa ole OECD:n yritysvastuuperiaatteiden vastaista. Päätös oli suuri pettymys yritysvastuuta perääville kansalaisjärjestöille, jotka kantelivat Pöyryn toimista ministeriöön ja toivoivat siitä ennakkotapausta vastuullisen yritystoiminnan periaatteista. Finnwatch arvosteli päätöstä tuoreeltaan siitä, että se henkii Suomen hampaatonta yritysvastuupolitiikkaa.

Mistä siis on kyse? Laos on parhaillaan rakentamassa Mekongin pääuomaan suurta Xayaburi-patoa, jonka tuottaman sähkön se aikoo myydä Thaimaahan. Pato on ensimmäinen, joka rakennetaan joen pääuomaan. Sen pelätään avaavan ovet muille pääuoman padoille, jolloin koko Mekongin vesistön tasapaino muuttuisi peruuttamattomasti ja dramaattisesti. Kaakkois-Aasian maat ovat erittäin riippuvaisia Mekongista niin ruuan, energian kuin ihmisten toimeentulon osalta. Siksi toimet Mekongissa vaikuttavat alueen kaikkiin maihin ja köyhien ihmisten elämään. Laos palkkasi Pöyryn tekniseksi neuvonanatajakseen Xayaburi-patohankkeeseen. Pöyry jatkaa patohankkeen teknisenä konsulttina sen rakentamisen loppuun saakka. Pöyry valvoo, että sen ehdottamat tekniset muutokset patoon toteutuvat. Järjestöjen mukaan Laosin hallitus käytti Pöyryn mainetta oikeuttamaan patohankkeen rakentamisen. Aiheesta lisää Yliopisto-lehden artikkelissani.

Tuhansien ihmisten toimeentulo on kiinni Mekongin tulvista Kambodzhassa. Kuva: Minttu-Maaria Partanen

Miksi pato on ongelma? Alajuoksun maat, Vietnam ja Kambodzha, ovat vastustaneet padon rakentamista ja vaatineet ainakin hankkeen lykkäämistä lisäselvitysten ajaksi. Alajuoksun maiden kalatalous ja riisiviljely ovat voimakkaasti riippuvaisia Mekongin tulvapulsseista ja kalojen vapaasta vaelluksesta joessa. Padot muuttavat molempia pysyvästi. Vaelluskalat eivät pääse patojen ohi edes kalaporttien avulla ja rikas sedimentti, joka on mahdollistanut riisinviljelyn ilman lannoitusta, jää makaamaan patojen eteen. Miljoonien ihmisten ruokaturva on vaarassa Mekongin vesitapainon järkkymisen takia. Myös Vietnamin valtava delta-alue uhkaa hukkua meriveteen, mikäli virtaus Mekongissa vähenee. Padoista saatavien voittojen pelätään valuvan eliitille, jolloin köyhimmät ihmiset eivät saisi toimeentulonsa menetyksistä korvauksia. Aiheesta lisää Ympäristö-lehden artikkelissani.

Miten tämä liittyy Suomeen? Asilla on suuri merkitys Suomen kehityspolitiikalle ja kehitysyhteistyövaroille. Kuten Vihreässä Langassa kirjoitin, kehityspolitiikan tavoitteet ja Pöyryn toimet ovat voimakkaassa ristiriidassa keskenään. Samaan aikaan, kun Suomi tukee miljoonilla kehitysyhteistyövaroista alueen maiden neuvottelua vesivarojen kestävästä käytöstä, Pöyryn toimet jyräävät yhteistyön mahdollisuudet. Mekongin jokikomissio, jonka työtä Suomi on tukenut kymmenillä miljoonilla euroilla, on osoittautumassa hampaattomaksi Laosin ja Thaimaan hallitusten ja suuryritysten edessä. Mikäli pääuoman patohankkeet toteutuvat, kehitysyhteistyön varat ja tavoitteet ovat valuneet täysin hukkaan.

Työ- ja elinkeinoministeriön päätös on merkittävä ennakkotapaus siitä, miten suomalaisten kansainvälisillä markkinoilla toimivien suuryrityksien toimia Suomessa tarkastellaan. Voidaanko niiltä vaatia eettistä ja vastuullista toimintaa ja millä periaatteilla? Ministeriön kanta antaa selkeän signaalin siitä, millaisilla periaatteilla suomalaisyritykset voivat ulkomailla toimia.

Enemmistö vastustaa kehitysyhteistyön määrärahojen leikkaamista

Tänään uutisoitiin ulkoministeriön teettämästä kyselystä, jonka mukaan kehitysyhteistyön määrärahojen nostamista kannattavien suomalaisten joukko on kasvanut kolmessa vuodessa. Nyt 23 prosenttia vastanneista kannatti määrärahojen nostamista, kun kolme vuotta aiemmin näin sanoi 16 prosenttia. Enemmistö suomalaisista, 62 prosenttia, haluaisi pitää määrärahat ennallaan. Vähemmistö, 13 prosenttia vastaajista, vaatii niiden leikkaamista. Suurin perustelu kehitysyhteistyölle oli vastaajien mielestä se, että rikkailla mailla on velvollisuus auttaa köyhempiä maita.

Tieto kannatuksen lisääntymisestä on yllättävää nykyisessä taloustilanteessa. Yleensä taantuman ja huonon taloustilanteen aikana kehitysyhteistyön leikkaukset saavat kannatusta. On helpompi leikata maantieteellisesti kaukaa kuin lähiympäristöstään. Siksi yleisen kannatuksen lisääntyminen juuri nyt on erityisen merkittävää.

Koulunkäynnin tukeminen antaa lapsille mahdollisuuden myös vapaa-aikaan ja leikkeihin. Kuva: Minttu-Maaria Partanen

Voisi luulla, että suomalaisten kannatus kehitysyhteistyölle näkyisi hallituksen kehitysyhteistyöpolitiikassa. Nyt on vaara, että käy päinvastoin. Kuten aiemmin kirjoitin, hallitus on päättänyt leikata kehitysyhteistyön varoja entisestään. Vaikka poliittisissa puheissa vakuutetaan sitoutumista 0,7 prosentin tavoitteeseen, siitä liu'utaan todellisuudessa yhä kauemmas. Kysely antaa selvän merkin siitä, ettei enemmistö suomalaisista kannata valittua poliittista linjaa. Tämän pitäisi lisätä poliittista painetta leikkausten perumiseen.

Kenialainen ruusu kukittaa valmistuvat Suomessa

Nyt eletään ruusukaupan kiireisintä aikaa. Lukioista ja ammattikouluista valmistuvat saavat sylikaupalla ruusuja. Omista ylioppilasjuhlistani on jo aikaa, mutta en ole koskaan saanut yhtä paljon ruusuja kuin tuona päivänä. Kun painoin ylioppilaslakkini päähän 2000-luvun alkupuolella, minulle ojennetut ruusut olivat pääosin kotimaisia. Toisin on tänään.

Suomalainen ruusu piti pintansa kukkakaupoissa pitkään, mutta 2000-luvulla sen viljelymäärät ovat romahtaneet. Muiden leikkokukkien tuotanto väheni jo EU-jäsenyyden myötä 1990-luvun puolessa välissä, mutta kotimainen ruusu pystyi kilpailemaan pitkään ulkomaisille tuontiruusuille. Nyt Kauppapuutarhaliitto arvioi, että syksyllä ruusutuotanto romahtaa Suomessa lopullisesti. Tänä vuonna suomalaisia ruusuja tuotetaan enää vain neljä miljoonaa kappaletta, kun ulkomailta tuodaan jo 30 miljoonaa ruusua. Afrikkalainen Reilun kaupan ruusu on ollut menestystarina Suomessa. Reilun kaupan mukaan ruusu on myyntimääriltään yksi merkittävimpiä reilun kaupan tuotteita.

Suomalaisten ostamista ruusuista valtaosa tuotetaan Keniassa Naivasha-järven alueella. Kenian ruusuteollisuus on ollut pitkään ympäristö- ja ihmisoikeusjärjestöjen hampaissa. Kukkatuotanto kuluttaa alueiden vesiveroja kestämättömästi, ruokatuotanto kärsii, kun maa varataan leikkokukkatuotantoon, ja työntekijät saavat torjunta-aineista vakavia terveysongelmia. Myös työoloissa on puutteita.

Kenialaisten ruusujen tuotanto-olosuhteista on puhuttu paljon, mutta vähemmälle huomiolle on jäänyt ulkomaalaisten yritysten osuus tuotannossa. Viime vuosina erityisesti intialaiset ruusuyritykset ovat marssineet maailmanmarkkinoille ja Afrikkaan. Maailman suurin ruusuntuottaja on intialainen Karuturi Global -yhtiö. Se tuottaa vuosittain yli 450 miljoonaa ruusua pääosin Keniassa ja Etiopiassa. Yhtiö on vuokrannut Etiopiassa laajoja viljelyalueita ruusuntuotantoon erittäin edullisilla sopimuksilla jopa 90 vuodeksi. Etiopia kärsii jatkuvista ruokatuotannon ongelmista, joten viljelymaan vuokraaminen intialaisille yrityksille on herättänyt paljon kritiikkiä. Kukat kun vievät tuottoisimmat alueet ja kasteluvedet kuivuudesta kärsivästä maasta.

Reilun kaupan ruusu on tavallista afrikkalaisruusua eettisempi vaihtoehto. Se takaa tuottajalle ja työntekijälle paremman tulon tuotteesta, mutta ympäristökysymyksissa ja maankäyttöön liityvissä asioissa sertifikaatti ei ole tiukimmasta päästä. Kukkien kohdalla sertifikaatti ei esimerkiksi ota kantaa omistussuhteisiin. Kukkakaupassa asioivan on hyvä pohtia, millaisen ja missä tuotetun kukan valmistuvalle haluaa ostaa.

Nokia varmistelee asemiaan kehittyvillä markkinoilla

Seurasin tänään Nokian uuden puhelimen julkistustilaisuutta. Tein aiheesta jutun Nelosen Uutisiin. Nokia julkisti uuden halvan älypuhelinmallin, Asha 501:n, ja uuden käyttöjärjestelmän. Sadan dollarin puhelimella yhtiö tavoittelee erityisesti kehittyviä markkinoita Aasiassa, Afrikassa ja Lähi-idässä. Halpapuhelinten maailmanmarkkinoilla Nokia on myyntimääriltään toiseksi suurin yritys heti Samsungin jälkeen. Uuden halpapuhelinmallin avulla se haluaa varmistaa asemiaan kehittyvillä markkinoilla.

Maailmanpankin mukaan viime vuonna Afrikassa oli jo 650 miljoonaa kännykän käyttäjää. Määrä on enemmän kuin Euroopassa tai Yhdysvalloissa. 2000-luvulla afrikkalaisten kännykänkäyttäjien määrä 40-kertaistui. Matkapuhelin on monen afrikkalaisen tärkein omaisuus. Niiden merkitystä kasvavissa kaupungeissa ei voi väheksyä. Asuessani muutama vuosi sitten Namibiassa monet nuoret kertoivat lataavansa ennemmin puheaikaa kännyköihinsä kuin ostavansa uusia vaatteita tai kalliimpaa ruokaa.

Kännykät ovat luoneet uusia palveluita alueille, joissa niitä ei ole aiemmin ollut. Maailmanpankki nostaa yhdeksi esimerkiksi onnistuneesta palvelusta Malawissa käytetyn sovelluksen, jonka avulla paikalliset voivat seurata metsäkatoa. Kännykän avulla tapahtuville rahansiirtopalveluille on mantereella myös suuri kysyntä. Senegalissa palvelusta on saatu hyviä kokemuksia. Malissa kännykkä on tuonut apua terveyspalveluihin tarjoamalla terveysneuvontaa syrjäisillä alueilla. Uusia palveluja luodaan jatkuvasti lisää.

Halpapuhelinmarkkinat ovat matkapuhelinyhtiöille hankalat. Halvoissa puhelimissa kilpailu on kovaa ja piratismi syö aitojen merkkien menekkiä. Nokia yrittää vastata kilpailuun tuomalla mahdollisimman paljon älypuhelinten palveluja uuteen malliin mahdollisimman halvalla. Halvat mallit eivät paranna yhtiön tulosta samalla tavalla kuin hyvin tuottavat kalliit älypuhelimet, mutta uusia käyttäjiä halpamalleilla on mahdollista saada lähivuosina miljoonia lisää.

Suomalaisetkin pukeutuvat Bangladeshissa valmistettuihin vaatteisiin

Bangladeshissa keskiviikkona tapahtunut tehdasonnettomuus on nostanut maan vaateteollisuuden ja sen ongelmat kansainväliseen julkisuuteen. Onnettomuudessa kuoli satoja työntekijöitä, kun kahdeksankerroksinen, viiden vaatetehtaan käyttämä rakennus romahti kesken työpäivän. Valtaosa työntekijöistä oli köyhiä naisia. Naiset oli pakotettu työskentelemään rakennuksessa, vaikka tehtaiden johtajat tiesivät romahdusvaarasta.

Julkisuudessa romahtaneeseen rakennukseen on yhdistetty useita eurooppalaisia ja yhdysvaltalaisia vaatemerkkejä. Suomalaisille tuttuja merkkejä ovat esimerkiksi Mango ja Benetton. Monet yritykset ovat kiirehtineet kieltämään yhteytensä romahtaneeseen rakennukseen. Vaikka yritykset eivät olisi osallisena juuri kyseisiin tehtaisiin,  Bangladeshin vaateteollisuuden ongelmat ovat pitkään olleet tiedossa. Työntekijät kärsivät muun muassa vaarallisista työoloista, terveysongelmista ja seksuaalisesta häirinnästä. Heille maksetaan palkkaa, joka ei riitä elämiseen. Jopa 85 prosenttia alalla työskentelevistä naisista ei saa tarpeeksi ruokaa.

Viime vuonna noin viisi prosenttia suomalaisten vaatteista tuotiin Bangladeshista. Finnwatchin viime keväänä tekemän tutkimuksen mukaan muun muassa Kesko, Stockmann, S-ryhmä ja Nanso tuovat vaatteita Bangladeshista. Suomalaisyritykset luottavat vastuullisuudessa yrittäjävetoisen BSCI:n valvontaan ja vaativat alihankkijoiltaan BSCI:n Code of Conductin noudattamista. Kansalaisjärjestöt ovat arvostelleet BSCI:tä muun muassa siitä, ettei se vaadi jäseniltään elämiseen riittävää palkkaa. Verkoston johdossa ei ole ammattiyhdistysten eikä järjestöjen edustajia, johto koostuu yritysmaailman edustajista. BSCI:n jäsenyys ei takaa, että alihankkijat olisivat käyneet läpi BSCI:n tarkastukset. Finnwatchin mukaan vain osa suomalaisyritysten alihankkijoista oli käynyt läpi tarkastuksen. Kaikki tarkastetutkaan eivät olleet täyttäneet BSCI:n vaatimuksia. Bangladeshissa BSCI:n sosiaalisia kriteerejä rikotaan laajasti.

Jotta yritysten vastuullisuuden valvonta olisi uskottavaa, niiden pitäisi sitoutua ulkopuolisen tahon valvontajärjestelmiin. Myös suomalaiskuluttajien pitäisi olla kiinnotuneempia siitä, millasissa oloissa suomalaiskauppojen vaatteet tuotetaan. Kuluttajien pitäisi vaatia nykyistä äänekkäämmin yrityksiä hoitamaan hankintaketjunsa sosiaalisesti ja ekologisesti kestäviksi. Kuluttajilla pitäisi olla mahdollisuus myös tukea selkeämmin vastuullisia yrityksiä. Markkinat tarvitsisivat reilun kaupan vaatteita.

EDIT: 29.4.2013. Mangoa ja Benettonia koskevaa kappaletta päivitetty. Benettonin vaatteita löytyi tehtaan raunioista. Mango on myöntänyt yhteytensä tehtaaseen.

Kone valmistautuu Afrikan kaupungistumiseen

Seurasin tänään Koneen osavuosikatsausta, joka oli poikkeuksellisen hyvä. Erityisen hyvä tulos oli nyt, kun talous Euroopassa sakkaa pahasti, työttömyys on kasvussa ja yritykset ilmoittavat jatkuvasti uusista yt-kierroksista. Kone ilmoitti saaneensa kaikkien aikojen tilausennätyksensä alkuvuonna. Maailmanlaajuisesti kaksi kolmesta uudesta hissistä menee tällä hetkellä Kiinaan. Kiinan kaupungistumistahti on ollut hengästyttävä. Tällä hetkellä Kiinan kaupungeissa asuu noin 50 prosenttia väestöstä ja osuus kasvaa lähivuosina 70 prosenttiin. Kiinassa on tällä hetkellä yli 600 miljoonakaupunkia. Kysyntää Koneen osaamiselle on: uusia hissejä ja liukuportaita tarvitaan asuinrakennuksiin, teollisuusrakennuksiin ja kauppakeskuksiin. Lisäksi päälle tulevat erittäin tuottoisat huoltosopimukset.

Koneen menestyksellä on monta syytä, mutta yksi tärkeimmistä on yhtiön kyky ennakoida kasvua nousevilla markkinoilla. Markkinoilla pitää olla jo ennen kuin huimin kasvu tapahtuu. Kone on jo markkinajohtaja Kiinassa ja Intiassa. Tällä hetkellä suhteellisesti nopeinta kaupungistuminen on Kiinassa, seuraavina vuosina kasvutahti on kiivainta Intiassa. Kolmannessa vaiheessa kasvu siirtyy Afrikkaan. Koneen pääjohtaja Matti Alahuhta kertoi haastattelussani, että tällä hetkellä yhtiö kärkkyy jo hyviä asemia Afrikassa.
"Ennustetaan, että ensi vuosikymmenellä kaupungistumiskehitys on suhteellisesti nopeinta Afrikassa. Siksi tällä hetkellä tutkimme, mihin maihin meidän pitää rakentaa johtava markkina-asema, jotta olemme hyvässä asemassa, kun nopean kehityksen vaihe alkaa", Alahuhta kertoi.

Kehittyvien maiden ja kehitysmaiden kaupungistuminen on yksi tulevaisuuden megatrendeistä. On yhtiöistä kiinni, kuinka hyvin ne pystyvät hyödyntämään kaupungistumisen tuomia uusia markkinoita. Kuten aiemmin kirjoitin, ei ole saman tekevää, millaisiksi kehitysmaiden kaupungit muodostuvat. Infrastruktuurin rakentajilla on kaupunkien kehityksessä suuri valta ja suuri vastuu.

Usko Suomen metsäosaamiseen on luja kehitysyhteistyössä

Suomen menestystarina on syntynyt metsästä; vahvasta metsäteollisuudesta ja metsäalan osaamisesta. Lauloihan Ismo Alankokin jo, että Nokian takana on metsä. Suomalainen metsähallinta perustuu järjestelmälle, jossa metsät ovat yksityisomistuksessa, mutta niitä hallinnoidaan ja säädellään julkisesti. Hyvin hoidettu metsä tarkoittaa tuottavaa talousmetsää, joka avohakataan ja istutetaan säännöllisin väliajoin. Metsät tuottavat suomalaisomistajille lisätuloja, mutta harvan päätulot tulevat metsästä. Jokamiehen oikeudet takaavat metsien virkistys- ja vapaa-ajan käytön. Malli on toiminut Suomessa hyvin, ainakin taloudellisesta näkökulmasta. Toisaalta esimerkiksi vanhojen metsien suojelu on jäänyt talousmetsäajattelun alle. Metsä on joka tapauksessa suomalainen menestystarina, jota on haluttu jakaa muillekin.

Jo kehitysavun alusta lähtien Suomi on halunnut keskittyä erityisosaamisalueilleen. Metsä on ollut tärkeimpiä erityisaloja, jonka osaamista Suomi on halunnut viedä kehitysmaihin. Ajatus on, että koska nousu köyhyydestä kukoistukseen on voinut tapahtua suomalaisen mallin avulla Suomessa, se on mahdollista muuallakin. Kymmenien vuosien metsähankkeiden jälkeen on huomattu, että suomalainen metsämalli ei ole tuottanut toivottuja tuloksia kehitysmaissa.

Ensimmäinen ongelma syntyy yleensä maanomistusoloista. Suomessa tiedetään tarkkaan, missä metsät sijaitsevat, paljonko niitä on ja kenelle ne kuuluvat. Kehitysmaissa maanomistusolot voivat olla hyvin kaoottiset. Keskitettyjä rekistereitä ei ole ja maanomistusoikeudet ovat äärimmäisen epäselviä. Maata saattaa käyttää moni muu kuin se, joka maan paperilla omistaa. Maan ja sitä kautta metsän omistus on saattanut siirtyä perimätietona suvussa ilman että päätöksistä on tehty asiakirjoja. Yksityisomistajuuden käsite voi kehitysmaissa olla hyvin toisenlainen kuin suomalainen metsänomistajuus.

Suomi tekee kehitysyhteistyötä metsäsektorilla muun muassa Laosissa. (kuva: Minttu-Maaria Partanen)

Toinen ongelma on siinä, että toisin kuin Suomessa, metsät ovat monelle kehitysmaan ihmisille ensisijainen ja tärkein toimeentulolähde, vaikka he eivät omistaisikaan sitä virallisesti. Metsä tarjoaa ihmisille toimeentulon, ruuan, lääkkeet ja kaiken energian valaistuksesta ruuanlaittoon. Vaikka metsän omistaisi joku muu, sadat ihmiset saattavat olla täysin riippuvaisia metsästä. Niinpä metsän valjastaminen pelkästään metsäteollisuuden käyttöön aiheuttaa mittavia sosiaalisia vaikutuksia laajoille ihmisryhmille.

Kolmas ongelma on metsäalaan liittyvä laaja laiton käyttö, laittomat hakkuut ja korruptio. Metsäala on kehitysmaissa erityisen herkkää korruptiolle. Metsiä käytetään laajasti valtion tai virkamiesten lisätulojen hankintaan. Laittomat hakkuut tapahtuvat usein paikallisviranomaisten hyväksynnällä. Huonojen tieyhteyksien päässä olevia metsiä on mahdotonta valvoa eikä resursseja siihen ole. Toisaalta teiden rakentaminen kiihdyttää laittomia hakkuita.

Neljäs ongelma on ideologinen ongelma. Suomalainen metsäteollisuusajattelu ei juuri huomioi biodiversiteetin säilyttämistä. Suomalaiset metsät ovat lajistotyypiltään sangen homogeenisia verrattuna etelän metsiin. Etelän metsät sisältävät kuivista pusikkomaisista metsistä sademetsiin ja kaikkeen siltä väliltä. Lajikirjo niin eläinten kuin kasvienkin kohdalla on aivan toista kuin Suomessa. Mikäli kehitysavun metsämalli suosii monotonisia talousmetsiä, tämä merkitsee katastrofaalisia vaikutuksia alueen lajistolle. Vaikka tehokkailla eukalyptusmetsillä saadaan metsäalaa lisättyä ja metsätalous nousuun, se köyhdyttää lajistoa.

Vaikka metsähankkeiden tulokset ovat olleet ristiriitaisia ja toisinaan epäonnistuneita, usko suomalaiseen metsäosaamiseen kehitysavussa on yhä vahva. Tutkimuksen mukaan metsämalli on toiminut suhteellisen hyvin Vietnamissa ja Balkanin maissa, Afrikassa tulokset ovat olleet köyhiä. Vaikka virheistä on opittu, usko malliin ei huoju. Sen toimivuus pitäisi kuitenkin käydä entistä kriittisemmin läpi.

0,7 on vain poliittista korupuhetta

"Hallituksen tavoitteena on varmistaa kehitysyhteistyön määrärahakehitys, jonka puitteissa 0,7 prosentin määrärahataso - - voidaan saavuttaa", julistetaan hallituksen kehysriihessä. Samaan aikaan kehitysyhteistyön määrärahoja leikataan 29 miljoonaa euroa vuonna 2015. Leikkauksia jatketaan seuraavina vuosina. Viime vuonna kehitysyhteistyörahat olivat 0,55 prosenttia bruttokansantulosta. Kehysriihen leikkauspäätöksillä osuus laskee merkittävästi tulevina vuosina.

Suomi yrittää epätoivoisesti ajaa kehitysyhteistyössä kaksilla rattailla. Virallisissa lausunnoissa vakuutetaan, että 0,7:ää prosenttia tavoitellaan aktiivisesti, mutta käytännössä tavoitteeseen ei sitouduta. Ulkoministeriö muistuttaa, kuinka Suomi on sitoutunut Eurooppa-neuvoston päätökseen, jonka mukaan jäsenmaiden tulee saavuttaa kehitysrahoituksessa 0,7 prosenttia bruttokansantulosta vuoteen 2015 mennessä. Todellisuudessa tuona vuonna hallitus leikkaa määrärahoja.

Suomen kehitysavun määrärahojen kasvu on ollut hidasta koko kehitysyhteistyön historian ajan. Kun Suomi aloitti kehitysavun 1960-luvulla, tavoite oli nostaa kehitysapu 0,7:än prosenttiin bruttokansantuotteesta. Tavoite siirtyi vuosi vuodelta kauemmas, koska poliittista tahtoa sitoutua tavoitteeseen ei ollut. Raja ylittyi vahingossa ainoastaan kerran vuonna 1991, jolloin määrärahat nousivat 0,8 prosenttiin. Suomi oli syöksymässä lamaan, bruttokansantulo laski ja rästissä olleita kehitysvaroja laitettiin kerralla maksatukseen. Lamavuosina 1991-1994 määrärahoja leikattiin alle puoleen. Vuonna 1994 ne olivat enää 0,31 prosenttia. Lamavuosien jälkeen määrärahojen kehitys on junnannut paikoillaan. Suomen talouden nousu ei ole näkynyt vastaavasti kehitysyhteistyön osuuden kasvuna. Vuosikymmenten ajan politiikkaa on perusteltu samalla syyllä: juuri nyt Suomen taloudellinen tilanne ei mahdollista määrärahojen nostoa.

Hallitus toivoo päästöoikeuksien huutokaupasta pelastajaa kehitysyhteistyövaroille. Kuva Amazon-joen alkulähteiltä Ecuadorista.  (kuva: Minttu-Maaria Partanen)

 

Usein unohdetaan, että kehitysyhteistyö ei ole pelkkää köyhien auttamista vaan sillä on merkittäviä vaikutuksia kansainvälisessä politiikassa. Näkyvyydellä kehitysmaissa, suurlähetystöillä ja kehitysavulla on mahdollista nostaa maan kansainvälistä vaikutusvaltaa. Kehitysavun vähyys mainittiin muun muassa tärkeäksi syyksi sille, miksi Suomi ei saanut paikkaa YK:n turvallisuusneuvostossa. Suomi on jättäytynyt tietoisesti kehitysavun eliittijoukon ulkopuolelle. Muut Pohjoismaat ja jopa talouskuurilla oleva Britannia kuuluvat 0,7 prosentin avunatajajoukkoon. Muiden Pohjoismaiden profiili kehitysmaissa ja YK:n sisällä onkin Suomea näkyvämpi.

Suomessa on vuosikymmenten ajan hyväksytty löyhä poliittinen vakuuttelu 0,7 prosentin tavoitteesta ilman konkreettisia tuloksia. Poliittista selkärankaa olisi myöntää, millaista kehityspolitiikkaa hallitus ajaa. Hallituksen nykyinen linja ei varmista määrärahakehitystä vaan päinvastoin leikkaa sitä. Hallituksen pitäisi joko todella sitoutua määrärahojen nostoon tai lopettaa poliittiset korupuheet 0,7 prosentin tavoitteesta ja tunnustaa, että Suomen tavoite on leikata merkittävästi kehitysapua.

Syntinen soija lautasillamme

Jokin aikaa sitten kaverini puuskahti soijalautaseni ääressä: "Eikö tuo ole aika epäeettistä, syödä ulkomaista soijaa? Minä sentään syön suomalaista lihaa." Jouduin ikäväkseni kertomaan, että olemme molemmat syntisiä soijankuluttajia, hän lihansyöjänä jopa minua, kasvissyöjää, enemmän. Suomalaisten sika- ja siipikarjatilojen rehun proteiini perustuu nimittäin täysin soijaan. Vaikka maitotilojen tilanne on hieman parempi, soija vastaa vajaata puolta niidenkin proteiinitarpeesta. Suomalaiset eläimet syövät lähes kaiken Suomeen tuotavan soijan, vähittäiskauppojen osuus määrästä on vain marginaalinen. Suomen omavaraisuusaste rehutuotannon proteiinin suhteen on vain 15 prosenttia. Suomen eläinperäinen maatalous on täysin soijan varassa.

Soija on ongelmallista monelta kannalta. Sen markkinahinta on viime vuodet kohonnut, mikä rasittaa suomalaistilojen kannattavuutta. Suurin tekijä kansainvälisillä soijamarkkinoilla on Kiina. Se esimerkiksi ostaa 90 prosenttia maailman suurimman soijanviejämaan Argentiinan sadosta. Globaalisti suurimmat ongelmat liittyvät kuitenkin soijan mittaviin ympäristövaikutuksiin kehittyvissä maissa. Soijaa tuotetaan eniten Etelä-Amerikassa; Argentiinassa ja Brasiliassa. Kun maailman lihankulutus kasvaa, peltoja ja pampaa pitää raivata entistä enemmän soijalle. Soija onkin suurin yksittäinen syy Amazonian ja Etelä-Amerikan metsäkatoon. Sen ympäristövaikutukset metsänraivauksen ja pitkien kuljetusmatkojen jälkeen nousevat merkittäviksi.

Laosilainen lehmä ei ole soijaa nähnytkään. (kuva: Minttu-Maaria Partanen)

Tein vähän aikaa sitten Nelosen Uutisiin jutun, kuinka sekä Suomessa että Euroopassa etsitään kuumeisesti vaihtoehtoja soijalle. Soija on tähän asti ollut verrattain halpa ja helppo rehun raaka-aine, joten vaihtoehtoisten proteiinien kehitystyö on jätetty täysin retuperälle Euroopassa. Soijan kohoava hinta nostaa kuitenkin painetta löytää vaihtoehtoja. Kotimaisia kasvisperäisiä proteiineja tarvitaan kipeästi. Kerrankin kaikki maatalouden toimijat ovat Suomessa yksimielisiä: suomalaisia proteiineja tarvitaan lisää, mutta niitä ei ole tarjolla tarpeeksi eivätkä ne ole riittävän hyviä. Esimerkiksi Helsingin yliopistossa tehdään parhaillaan tutkimustyötä kotimaisten proteiinilajikkeiden kehittämiseksi. Yliopisto esimerkiksi jalostaa härkäpapulajiketta, jota siipikarja voisi syödä. Samalla tutkitaan muun muassa sinilupiinin ja muiden palkokasvien käytön mahdollisuuksia sian- ja siipikarjan rehussa.

Kestää vuosia ennen kuin kotimaiset vaihtoehdot pääsevät tutkimuspuolelta kaupalliseen viljelyyn ja rehutuotantoon. Kehitys on kuitenkin oikeansuuntaista. Tutkimuksen lisäksi pitäisi panostaa maatalouspolitiikkaan, jotta kotimaisten vaihtoehtojen viljely olisi kannattavaa ja houkuttelevaa. Sekä minä että suomalaiset porsaat ansaitsemme suomalaisia kasvisproteiineja.

Ikävä väestönkasvu on aina jossain muualla

Helsingin Sanomat aloitti tänään mielenkiintoisen juttusarjan väestöpolitiikasta. Väestönkasvukeskustelu on hyvä esimerkki kehityskeskustelun kaksinaismoralismista. Samaan aikaan kun länsimaat ovat  huolestuneita väestön vähenemisestä ja yrittävät lisätä syntyvyyttä, ne ovat perinteisesti nähneet kehitysmaiden väestönkasvun ongelmana. Väestön kasvaminen on ongelma, kun se kasvaa väärässä paikassa vääränlaisilla ihmisillä.

Globaali väestöpolitiikka, tyypillisimmin syntyvyydensäännöstely on kohdistettu aina kaikista heikommassa asemassa oleviin, köyhiin naisiin. Näin on toimittu myös maiden sisällä. Intiassa pakkosterilisoinnit kohdistettiin alimpien kastien naisiin, Kiinassa rikkaat voivat helposti maksaa toisesta lapsesta syntyvät sakot. Onneksi 1970- ja 198-luvun pahimmista pakkotoimista ja väestöpaniikista on päästy eteenpäin. On ymmärretty, että pakolla jaetut ehkäisyvälineet eivät ole tehokasta tai eettistä väestöpolitiikkaa. Perheillä pitää olla mahdollisuudet ja keinot valita lapsiensa määrä, mutta tehokkaimmaksi työkaluksi lapsimäärän säätelyssä on osoittautunut yleinen kehitys. Kun ruokatilanne paranee, köyhyys vähenee ja koulutus- ja työmahdollisuudet paranevat, perheet voivat hankkia sen verran lapsia kuin haluavat. Yleensä tämä tarkoittaa lapsiluvun laskua. Lapsiluku on kääntynyt laskuun suurimmassa osassa maailmaa, nykyisen kasvuvauhdin selittävät aiemmin syntyneet suuret ikäpolvet.

Etiopiassa rokotukset vähentävät lapsikuolleisuutta. (kuva: Minttu-Maaria Partanen)

Länsimaiden paniikki maapallon resurssien riittävyydestä paljastaa hyvin selkeästi keskustelun kaksinaismoralismin. Länsimaiden lapset ovat talouden vetureita ja kestävyysvajeen paikkaajia, kehitysmaiden lapset globaalien resurssien kuluttajia ja tulevaisuuden uhkia. Länsimaissa teollistumisen myötä tapahtunut väestöräjähdys oli normaali seuraus talouskasvusta, kehitysmaissa sama räjähdys on globaalisti ongelmallista. Vähälle jää huomio, että ympäristön kannalta todellinen ekoteko olisi vähentää edelleen länsimaiden lapsilukua, he kun käyttävät moninkertaisesti maapallon resursseja kehitysmaiden lapsiin nähden. En halua vähentää naisten valinnanvapautta länsimaissa tai kehitysmaissa. Kannatan länsimaiden perhepoliittisia toimia. Ne pyrkivät yleensä vahvistamaan naisten mahdollisuuksia sekä synnyttää haluamansa lapsimäärä että työskennellä täysipainoisesti yhteiskunnassa. Länsimaiden pitäisi kuitenkin ottaa todellinen vastuu väestönkasvunsa ja taloutensa aiheuttamista globaaleista ongelmista, kuten ilmastonmuutoksesta ja luonnonvarojen riittävyydestä.

Kehitysmaatutkimuksen opiskelijat ahdistuvat kehityksen vaikeudesta

Uusin Ylioppilaslehti kirjoitti siitä, kuinka kehitysmaatutkimuksen opiskelijat ahdistuvat opintojensa aikana. Opiskelen kehitysmaatutkimuksesta toista maisterin tutkintoa töitteni ohella, joten mielipidettäni aiheesta on viime aikoina kysytty usein.

Kehitysmaatutkimusta voi opiskella pääaineena ainoastaan Helsingin yliopistossa. Aine yksi vaikeimmista päästä sisään. Opiskelijoita valitaan vuosittain kymmenen eli vain muutama prosentti hakijoista saa paikan. Kehitysmaatutkimus on teologian ohella yksi harvoja akateemisia oppiaineita, joissa hakijoita motivoi kutsumus. Kutsumus ja halu auttaa törmävät usein yliopiston akateemiseen realismiin: kehitysmaatutkimus ei opeta, kuinka voidaan auttaa. Se opettaa, kuinka kehitystä voidaan tarkastella yhteiskuntatieteellisistä lähtökohdista. Havainto on pettymys monelle.

Mitä pidemmälle opinnot etenevät, sitä vaikeammaksi kysymykseksi kehitys osoittautuu. Annan esimerkin. Monissa pienissa kehityshankkeissa rakennetaan esimerkiksi koulu köyhään kylään. Halu auttaa on suuri: köyhät lapset tarvitsevat koulun ja opetusta, joten velvollisuutemme on auttaa heitä. Kehitysyhteistyön avulla koulu saadaan rakennettua. Auttaja on tyytyväinen, sillä avun tavoitteet on saavutettu. Kehitysmaatutkimus sen sijaan kysyy: Entä sitten? Miten viereiseen kylään vaikuttaa se, että yhteen kylään on rakennettu koulu? Mitä koululle on tapahtunut 30 vuoden kuluttua? Miten maan politiikkaan vaikuttaa se, että ulkopuoliset avunantajat rakentavat yhden koulun yhteen kylään? Aikooko hallitus rakentaa tulevaisuudessa koulunsa itse vai odottaa, että ulkopuoliset rakentavat tulevat koulut? Mihin koulun rakentamisesta säästetyt rahat käytetään? Onko koulu auttanut pitkällä aikavälillä vähentämään köyhyyttä, lisäämään koulutuksen tasa-arvoa tai sitouttamaan hallituksen koulutuksen kehittämiseen? Mitä vaikutusta on sillä, että suomalaiset rakentavat yhteen kylään yhden koulun ja saksalaiset toisen koulun toiseen kylään? Ovatko nämä koulut keskenään tasa-arvoisia, toimivatko ne samalla tavalla? Onko taloudellisesti tehokasta ja kestävää rakentaa ulkopuolisella avulla koulu vai olisiko raha pitänyt suunnata jonnekin muualle? Kysymyksiä voisi jatkaa loputtomiin.

Apua teoriassa vai käytännössä? (kuva: Minttu-Maaria Partanen)

Koska ensimmäinen maisterin tutkintoni ja työni ovat journalismista, en ole kokenut kehitysmaaopintojeni aikana ahdistusta. Kehityskysymysten kriittinen tarkastelu ei ole tuottanut minulle ahdistusta. Päinvastoin olen kokenut, että opinnot antavat loistavat valmiudet tarkastella monimutkaista globaalia maailmaa. Vastauksia kehitysmaatutkimuksen opinnot eivät anna, mutta niiden avulla osaan kysyä parempia kysymyksiä.

Kehitysapujargon on sisäpiiriläisten salakieltä

Kuten aiemmin kirjoitin, teimme kehitysavussa käytetyistä lyhenteistä testin. Vaikka kirjoitin testin materiaalin, en jokaisella testikierroksella saanut kaikkia lyhenteitä oikein. Idea testiin lähti siitä, että vaikka olen perehtynyt laajasti kehitysyhteistyöhön, koen sen kielen erittäin hankalaksi ja byrokraattiseksi. Valtionhallintoa kritisoidaan jatkuvasti epäselvästä ja byrokraattisesta jargonista, jota tavallisen kansalaisen on yhä vaikeampi ymmärtää. Kehitysyhteistyöpolitiikka kärsii ongelmasta erityisen paljon. Kehitysyhteistyön päämäärät ja periaatteet määritellään yhä enemmän ulkomailla. EU on yksi tärkeimmin Suomen kehitysapua määrittelevistä tahoista. Kun kotimaiseen byrokratiaan lisätään englanninkielinen EU-jargon ja loppu maustetaan YK:n ja muiden suurten kansainvälisten kehitysaputoimijoiden termeillä, on kehitysyhteistyön byrokratiakeitos valmis.

CMP-yhteisörahoitusmallin toimiminen kansallisella tasolla Etiopiassa? (kuva: Minttu-Maaria Partanen)

Kehitysapua ja sen vaikutuksia on mahdotonta ymmärtää, mikäli edes siitä käytävää keskustelua ei voi ymmärtää. Kuinka moni suomalainen todella ymmärtää, mitä eroa on sektorituella, sektoribudjettituella ja budjettituella? Mitä on korirahoitus? Entä avun sitominen, ehdollistaminen, korkotukiluotto ja monenkeskinen kehitysapu? Nämä ovat kehitysyhteistyöpolitiikan kulmakiviä. Ulkoministeriö on kehitysavun tärkein kirstunvartjia Suomessa. Se rahoittaa valtaosan kaikesta kehitysyhteistyötoiminnasta. Ulkoministeriön kehitysavusta käyttämä kieli on erittäin vaikeaa ymmärtää. Vain kehitysapua sisältä tuntevat voivat ymmärtää, mitä viesteillä todella tarkoitetaan. Tämä ei lisää suomalaisten luottamusta kehitysavun toimintaan. Kehitysyhteistyöpolitiikasta keskustelemisen ei pitäisi olla mahdollista vain sisäpiiriin vihkiytyneille.

Kielikentän yksittäinen valopilkku ovat kansalaisjärjestöt. Niiden pitää vedota yksityisihmisten haluun auttaa, joten ne välttelevät byrokraattista kieltä viimeiseen saakka. Eikö ulkoministeriöllä pitäisi olla sama vastuu veronmaksajille?

Testaa, osaatko kehitysavun lyhenteitä

Teimme toimittaja Ville Juutilaisen kanssa testin kehitysavussa käytettävistä lyhenteistä. Testi arpoo viisi lyhennettä kerrallaan, ja ne on kirjoitettava oikein auki. Tiedot testiin on kerätty eri lähteistä. Jos lyhenteitä haluaa opiskella lisää, Kehitysyhteistyöjärjestöjen EU-yhdistys Kehys ry on julkaissut aiheesta sanasto-oppaan.

YK AU:n lähellä. (kuva: Minttu-Maaria Partanen)

Mikroluotot eivät pelasta kehitysapua

Eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri Alexander Stubb kritisoi Suomen kehitysapua vanhanaikaiseksi Sunnuntaisuomalaisessa. Valtiolta valtiolle annettava kehitysapu ei ole välttämättä paras keino antaa apua, Stubb sanoo. Hyvänä esimerkkinä uudenlaisesta kehitysavusta hän mainitsee naisille annettavat mikroluotot.

Mikroluottoihin on viime vuosina ladattu paljon toiveita, joita ne eivät ole kyenneet lunastamaan. Kuten muukin kehitysapu, mikroluotot vaikuttavat köyhiin eri tavoin. Osa luotto-ohjelmista on onnistunut, osat ei. Ihmelääke köyhyyden ongelmiin ne eivät ole.

Aalto-yliopiston Pertti Haaparannan Bangladeshissä tehdyssä tutkimusprojektissa todettiin, että mikroluotot eivät sovellu kaikista köyhimmille. Äärimmäisessä köyhyydessä elävät eivät kykene käyttämään luottoja niiden alkuperäiseen tarkoitukseen eli yritysten perustamiseen. Kun köyhän naisen lapset ovat ilman ruokaa, hän ostaa luottorahoilla ennemmin ruokaa tänään kuin sijoittaa sen tulevaisuuden yritykseensä. Luotto on kuitenkin maksettava takaisin, joten naiset päätyvät lainaamaan rahoja koronkiskureilta - juuri niiltä, joiden armoille heidän ei pitänyt mikroluottojen avulla joutua. Tämä kurjistaa naisten asemaa edelleen.

Mikroluottosika Kambodzhassa. (kuva: Minttu-Maaria Partanen)

Mikroluottojen kovista ja koko ajan nousevista koroista on kirjoitettu paljon. Korot eivät nykymuodossaan ole köyhille edullisia luottoja. Lisäksi varoaikaa yritystoiminnan käynnistämiselle ei usein ole, vaan lainaa pitää ryhtyä lyhentämään heti. Ehdot ovat tiukat eivätkä ota usein huomioon köyhien todellisuutta. Joissakin luotoissa vaaditaan, että naiset muodostavat ryhmiä, joissa he takaavat toistensa luoton. Miksi köyhien naisten pitäisi osoittaa solidaarisuutta omaisuudellaan toisilleen? Olisitko sinä valmis takaamaan tuntemattoman ihmisen luoton ja menettämään omaisuutesi hänen virheiden vuoksi? Anne Rosenlewin väitöstutkimuksessa havaittiin, että senegalilaiset naiset eivät mielellään ota mikroluottoja niiden tiukkojen ehtojen takia vaan luottavat ennemmin naisverkoistoihinsa rahansaannissa. Verkostot luovat "pehmeän vaihtoehdon" ulkopuolelta sanelluille mikroluotoille.

Ehkä suurin ongelma mikroluotoissa liittyy kuitenkin niiden sisältämään ideologiaan. Kenellä näemme olevan vastuun työpaikkojen luomisesta? Ulkoistetaanko vastuu toimeentulosta kehitysmaan köyhimmälle, jonka työllistyminen onnistuu tai epäonnistuu hänen omien päätöstensä vuoksi? Kuinka moni valtion tai kunnan työllistämä nainen Suomessa olisi valmis vastaamaan itse luomaan työpaikkansa luoton avulla?

Tarvitsemme reilun kaupan älypuhelimia

Älypuhelimemme syntyvät ja yhä useammin myös kuolevat kehitysmaissa. Eettisen kaupan puolesta julkaisi keskiviikkona selvityksen suomalaisen elektroniikkaromun kuljettamisesta kehitysmaihin. Kirjoitin aiheesta global.finland.fi:ssä. Elektroniikkaromun käsittely aiheuttaa merkittäviä ympäristö- ja terveyshaittoja kehitysmaissa.

Mutta älypuhelimen syntykin on ongelmallinen. Älypuhelimissa, kuten muissakin tietoteknisissä laitteissa, tarvitaan pieniä määriä kolmea arvokasta metallia: koltaania, tinaa ja volframia. Ilman niitä laitteita on mahdotonta valmistaa. Suurimmat tunnetut koltaanivarat sijaitsevat Kongon demokraattisessa tasavallassa, joka ei nimestään huolimatta ole kovin demokraattinen. Metalliesiintymät sijaitsevat levottomilla Kongon ja Ruandan raja-alueilla. Kongossa on sanottu  olevan meneillään sisällissota tai jopa Afrikan maailmansota. Joka tapauksessa Kongo kärsii vuosikymmeniä jatkuneesta väkivallan kierteestä. Raja-alueet ovat täynnä aseistettuja joukkoja, jotka syyllistyvät paikallisten ihmisten kaappauksiin ja raiskauksiin. Aseelliset joukot rahoittavat toimintansa valtaosin kaivoksista saatavilla tuloilla. Metalleja myös louhitaan äärimmäisissä olosuhteissa. Kaivostyöläiset kaivavat metalleja käsin ilman suojavälineitä. Heillä ei ole työoikeuksia ja heidän palkkansa ovat minimaalisia.

Viime vuosina suuret elektroniikkavalmistajat Nokia mukaanlukien ovat ryhtyneet toimiin raaka-aineidensa hankintaketjujen valvomiseksi järjestöjen sitkeän kampanjoinnin vuoksi. Kongoon on kehitetty muun muassa sertifikaattijärjestelmiä, joiden avulla metallien alkuperää on mahdollista jäljittää ja valvoa. Toistaiseksi toiminta on marginaalista, mutta se antaa toivoa siitä, että metalleja on mahdollista valvoa jopa Kongon kaltaisessa heikossa valtiossa. Toistaiseksi vakavin yritys valvoa raaka-aineiden kansainvälistä kauppaa on timantteja koskeva Kimberleyn prosessi. Vaikka prosessissa on omat puutteensa, se on tarjonnut uskottavan välineen valvoa veritimanttien kauppaa. Vaikka Kimberleytä ei sellaisenaan voi soveltaa muihin raaka-aineisiin, prosessi osoittaa sen, että myös raaka-ainekauppaa on mahdollista valvoa.

Toistaiseksi emme voi valita kaupassa reilun kaupan älypuhelinta. Länsimaisella, satoja euroja puhelimeensa sijoittavalla kuluttajalla olisi kuitenkin varaa maksaa lisähintaa eettisesti tuotetusta puhelimesta, jonka raaka-aineet eivät ole tuottaneet kärsimystä ihmisille tai ympäristölle.

Ilman tekstiä ei voi oppia lukemaan

Suomessa pohditaan aika ajoin, onko 7-vuotias liian vanha aloittamaan koulun. Lasten lukemisen herkkyyskausi osuu yleensä tätä varhaisemmaksi, millä perustellaan koulun aloittamisen aikaistamista. Olen vieraillut erilaisissa kouluissa puolenkymmenessä kehitysmaassa. Niissä koulu aloitetaan yleensä Suomea aikaisemmin, tyypillisimmin 5–6-vuotiaina.

Koululaiset Suomessa ja Laosissa ovat hyvin erilaisissa tilanteissa kouluun saapuessaan. 7-vuotias suomalainen on käynyt esikoulun. Hänelle on luettu satuja pienestä pitäen. Suomalaislapsi on tekstien ympäröimä: kotiin tulee lehtiä, kaupungilla näkee mainoksia, televisio ja iPad vilisevät kirjaimia. Lähtökohdat oppimisille on luotu jo kotona. Laosissa kouluun voi tulla lapsi, joka ei ole koskaan nähnyt kirjaa ja jolle ei ole ikinä luettu mitään. Hänen kotonaan ei ole yhtään lehteä tai kirjaa. Kylääkin täplittää vain yksi valtapuolueen mainos. Lähtökohdat lukemiselle ovat heikot.

Kehitysmaiden kouluista puuttuu kaikkea. Lukemisen ja ajattelemisen kannalta ongelmallisinta on kuitenkin kirjojen puuttuminen. Ilman kirjoitettua tekstiä on mahdotonta opetella lukemaan. Kavereiden kanssa jaettu koulukirja ei riitä lukemisen tueksi. Vaikka kirjoitin aiemmin siitä, kuinka monet kehitysmaat hyppäävät perinteisten kirjastojen yli, se ei poista maiden tarvetta tekstille. Koska tietotekniikan ilot ovat kehitysmaiden kyläkouluissa valovuosien päässä, ne joutuvat keksimään luovia ratkaisuja. Yksi ratkaisu ovat kevyet korikirjastot, joita on käytössä esimerkiksi Laosissa. Muutama kori täynnä kirjoja kiertää luokasta toiseen. Kun kaikki luokassa ovat lukeneet korin kirjat, luokat vaihtavat koreja päikseen. Korikirjastot ovat hyvä esimerkki luovista ratkaisuista, joita kehitysmaissa tarvitaan lisää. Kehityksen ongelmia ei voida ratkaista kerralla, mutta paikallisiin ongelmiin voidaan löytää paikallisia, halpoja ja helppoja ratkaisuja. 

Aihetta koskeva artikkelini julkaistiin joulukuussa Opettaja-lehdessä.

Helsingistä pitää tehdä kestävän kehityksen mallikaupunki

Kirjoitin aiemmin siitä, kuinka kaavoitus vaikuttaa naisten turvallisuuteen. Kaavoitus vaikuttaa myös kaupunkien ilmastopäästöihin. Helsingin kaupunki tavoittelee hiilineutraalisuutta vuoteen 2050 mennessä. Kestävästä kehityksestä ja kaavoituksesta vastaa Helsingissä yleiskaavasuunnittelija Alpo Tani. Hän puhui eilen perjantaina Kestävän kehityksen peruskirjan näyttelyn avajaisissa Helsingin Laiturissa.

Kaupungeissa tehtävillä ratkaisuilla on yhä suurempi merkitys tulevaisuudessa. Jo nyt 70 prosenttia ilmastopäästöistä syntyy kaupungeissa. Tani vertaili Helsinkiä ja Delhiä: helsinkiläisistä kaikki asuvat suunnitelluilla alueilla, delhiläisistä viidesosa. Helsinkiläiset tuottavat kuitenkin viisinkertaisesti ilmastopäästöjä delhiläisiin nähden.

Kaavoituksella on helpointa vaikuttaa liikenteeseen, joka tuottaa hieman alle neljänneksen Helsingin päästöistä. Tani kertoi, että pyöräilyreittien suunnittelu on viime vuosina saanut voimakasta nostetta Helsingissä. Baanankaltaisia väyliä on suunnitteilla merkittävästi lisää lähivuosikymmeninä. Puolet kaupungin päästöistä syntyy kaukolämmöstä, johon kaavoituksella on vaikea suoraan vaikuttaa.

Uudet asuinalueet, kuten Pohjois-Helsinkiin vasta kaavoitettu Honkasuon alue, pyritään suunnittelemaan kestävän kehityksen mukaisesti. Uusilla alueilla kestävät ratkaisut ovatkin helppoja. Kantakaupunki on jo tiheästi rakennettu. Siihen ei kaavoituksella voida juuri vaikuttaa, mutta kantakaupungin päästöt ovat Tanin mukaan maltillisia. Ongelman muodostavat Helsingin laajat esikaupunkialueet, jotka pitäisi hänen mukaansa kaavoittaa aiempaa tiheämmin.

Helsingin pitää näyttää mallia kestävän kehityksen mallikaupunkina. Ongelma on, että kauas tulevaisuuteen on helpompi tehdä ilmastolupauksia kuin lähivuosille. Päästöleikkauksia pitäisi toteuttaa aiempaa rohkeammin jo nyt, jotta Helsinki voi lunastaa edelläkävijän roolin kestävän kehityksen kaupunkina.

Kehitysmaat hyppäävät perinteisten kirjastojen yli

Rakastan Helsingin yliopiston Kaisa-taloa. Rakennuksessa yhdistyvät hieno arkkitehtuuri, hyväsuunnittelu ja suomalaisen kirjastopalvelun periaatteet kaikille avoimesta ja ilmaisesta tiedosta. Istun Kaisassa kuitenkin todennäköisemmin tietokoneen kuin perinteisen kirjan kanssa. En voi olla pohtimatta, millaisia kirjastoista tulisi, jos ne luotaisiin Suomeen nyt. Rakennettaisiinko enää nykyistä järjestelmää?

Monet kehitysmaat ovat vastaavassa tilanteessa. Rahaa on vähän ja tarve julkisille palveluille suuri. Mailla on vaikeuksia turvata edes peruspalveluita, kuten koulutusta ja terveydenhuoltoa. Kirjastolaitos ei ole ensimmäisten huolien joukossa. Silti tieto ja tiedonjako eivät ole yhteiskunnallisen kehityksen kannalta vähäpätöisiä asioita.

Haastattelin marraskuussa 2012 laosilaista aktivistia Phoutthasinh Phimmachahnia, joka kehittää sähköistä kirjastoa maahansa. Phimmachahn ei usko, että Kaakkois-Aasiassa rakennetaan koskaan länsimaisia julkisia kirjastoja. Aika on ajanut niistä ohi. Kehitysmaat, kuten Laos, hyppäävät suoraan perinteisten kirjojen yli ja siirtyvät tiedonjakoon internetissä. Yksipuoluemaat, kuten Laos, Kiina tai Vietnam, eivät katso internetin tiedonjakoa suopeasti. Monet yhteiskunnalliset tiedot, kuten tilastot ja kartat, ovat poliittisesti äärimmäisen arkoja tietoja. Kun valtiot ovat haluttomia jakamaan tietoa kaikille, kansalaisyhteiskunnan astuu esiin. Sensuuri on internetaikakaudella yhä vaikeampaa, siksi avoimen tiedon määrä tulee lisääntymään myös autoritäärisesti johdetuissa maissa. Suomen on oltava mukaan tukemassa uudenlaisen tiedonjaon kehittämistä kehitysmaissa.

Kehitysministerillä on todellista valtaa

Suomessa kehitysministerin salkkua pidetään yleisesti hyvin kevyenä salkkuna. Näkökulma jättää alleen seikan, että kehitysministerillä on todellista valtaa kehitysyhteistyön kentällä. Tämä nähtiin edellisen kehitysministerin Paavo Väyrysen (kesk.) aikana.

Suomessa kehitysyhteistyöstä laaditaan kehityspoliittinen toimenpideohjelma, joka määrittelee Suomen kehitysyhteistyön päälinjat, painotukset ja tavoitteiden toteuttamisen. Perinteisesti Suomi on korostanut ihmisoikeuksia, tasa-arvoa ja kestävää kehitystä. Väyrynen halusi jättää toimenpideohjelmaan sormenjälkensä ja muutti linjaa reilusti. Hän korosti ohjelmassaan Suomen ympäristöosaamista erityisesti vesi- ja metsäkysymyksissä. Ympäristö nousi kaiken kehitysyhteistyön leikkaavaksi periaatteeksi. Painotus suosi erityisesti suomalaisia ympäristöalan yrityksiä ja asiantuntijoita. Linjamuutoksesta ei käyty juuri julkista keskustelua Suomessa, vaikka kehitysyhteistyökentällä muutos aiheutti kuohuntaa. Nykyinen kehitysministeri Heidi Hautala (vihr.) palautti Suomen kehitysyhteistyön pääpainopisteiksi köyhyyden poistamisen ja ihmisoikeudet.

Vaikka kehitysyhteistyössä korostetaan jatkuvuutta, kehityspolitiikassa on mahdollista muuttaa radikaalistikin Suomen painotuksia. Väyrynen pystyi viemään muutokset läpi ilman julkista keskustelua. Myös Hautalan linjanpalautus tapahtui hiljaisuudessa. Millä muulla politiikan alalla vastaava on mahdollista? Kehitysyhteistyön kannalta ei ole samantekevää, kuka kehitysministerin paikalla istuu ja millaisia politiikkaa hän haluaa tehdä. Kehitysministeri voi halutessaan vaikuttaa erittäin merkittävästi Suomen kehitysyhteistyöhön.