Suomikin kasvoi kehitysavulla

Suomessa rakastetaan sankaritarinaa sotienjälkeisestä talouskasvusta ja kehityksestä. Sitä, kuinka sotien jälkeen Suomi oli kehitysmaan tasolla, mutta kovan ja ahkeran työnsä ansiosta suomalaiset nousivat maailman huipulle yksinään. Tarina on kieltämättä hieno, mutta siinä unohdetaan usein mainita, ettei Suomi noussut huipulle ilman muiden apua. Myös Suomi vastaanotti kehitysapua ja edullisia lainoja sotien jälkeen.

Suomi liityi Maailmanpankin jäseneksi vuonna 1948. Suomi sai pankin tuettuja lainoja 1950-luvulta aina 1970-luvulle saakka. Lainoja myönnettiin tyypillisiin infrastuktuurihankkeisiin: vesivoimaan, teiden rakentamiseen ja selluteollisuuteen. Juuri niihin asioihin, joita nykyisessä kehitysyhteistyössä kritisoidaan tehottomuudesta ja kestämättömyydestä. Lainojen lisäksi Suomeen lähetettin sodan jälkeen ruoka- ja vaateapua. Monet sodan kokeneet suomalaiset muistelevat apupakettien saapumista lämmöllä. Sodan niukkuuden jälkeen apupakettien avaaminen tuntui joululta. Niistä paljastui ulkomaiden tuotteita ja erikoisia vaatteita, joita ei Suomessa oltu aiemmin nähty.

Suomen teollisuutta rakennettiin tuetuilla lainoilla.
Kuva: Minttu-Maaria Partanen

Matti Ylönen kirjoittaa Kehitys 1/2013 -lehdessä erikoisesta tapauksesta Suomen kehitysapuhistoriassa. Avustuslaiva SS Lord Delaware oli saapumassa Suomeen vuonna 1946 mukanaan 80 tonnia vaatteita sodasta kärsineille suomalaislapsille. Laiva ajoi kuitenkin miinaan Tanskan vesillä. Haaksirikkoutunut laiva hinattiin muutamaa kuukautta myöhemmin Helsinkiin. Vaatteet olivat läpimärkiä, mutta eivät onneksi olleet kärsineet kastumisesta. Vapaaehtoiset virittivät märät vaatteet kuivumaan Lauttasaaren ympäri vedetyille naruille. Samalla tehtiin epävirallinen Guinessin ennätys pisimmästä pyykkinarusta. Kuivuneet vaatteet jaettiin myöhemmin suomalaislapsille.

Kun Suomessa puhutaan kehitysyhteistyöstä, sen tuloksista ja kehistysmäärärahojen leikkauksista, on hyvä pitää mielessä, että vaikka Suomi on nykyisin kehitysyhteistyön antajamaita, näin ei ole aina ollut. Mekin olemme kasvaneet kehitysavulla.

Padot sinetöivät Mekongin tulevaisuuden

Mekong on monelle suomalaiselle tuttu joki. Kaakkois-Aasian turismitulva on tuonut suomalaisetkin risteilemään Mekongia ylös ja alas. Kaakkois-Aasian maita voi vaihtaa helposti Mekong-risteilyllä siemaillen drinkkejä jokilaivan kannella. Tämä kaikki saattaa muuttua, sillä Mekongin mittavat patosuunnitelmat voivat muuttaa turistiristeilyjenkin tulevaisuuden.

Mekong-kokemukseni täydentyi viime marraskuussa, kun matkustimme Vietnamiin ja Mekongin delta-alueelle. Olen aiemmin työskennellyt Mekong-kysymysten parissa muun muassa Laosissa ja Kambodzhassa (aiheesta enemmän täällä). Halusin tutustua myös viimeisen alajuoksun maan, Vietnamin tilanteeseen. Koska Mekongin patoamisen seuraukset näkyvät pahiten Vietnamin jokisuistoalueella, päätimme työparini kanssa matkustaa sinne. Delta-alue on erittäin herkkä muutoksille Mekongin virtauksissa. Jos virtaus joessa vähenee, suolainen merivesi pääsee yhä syvemmälle suistoon. Tämä vaikeuttaa esimerkiksi suiston riisin- ja kalanviljelyä. Se myös uhkaa tuhota ainutlaatuisia kosteikkoja alueelta.

Karttasovellus näyttää, mihin patoja suunnitellaan 
ja mitä vaikutuksia niillä on. Kuva: Ville Juutilainen

Koska Mekong virtaa lähes 5000 kilometriä Kiinan, Myanmarin, Laosin, Kambodzhan ja Vietnamin halki, joessa tapahtuvia muutoksia ja niiden seurauksia on vaikea hahmottaa. Siksi datajournalistina työskentelevä Ville Juutilainen rakensi aineistoistamme karttasovelluksen, jonka tarkoitus on helpottaa patosuunnitelmien hahmottamista ja kertoa lyhyesti niiden vaikutuksista.

Suomalaistenkin kannattaisi kiinnostua Mekongin tilanteesta, sillä Suomi tukee aluetta merkittävästi kehitysyhteistyörahoista samaan aikaan kun konsulttiyritys Pöyry on osallisena patojen rakentamisessa. Turismin kautta lukuisat suomalaisetkin ovat henkilökohtaisesti sidoksissa joen muutoksiin.

Tyttösotilaat jäävät mielikuvien varjoon

Olen usein kuullut seuraavanlaisen arvoituksen: Isä ja poika joutuivat auto-onnettomuuteen. Isä kuoli ja poika kiidätettiin sairaalaan leikattavaksi. Leikkaussaliin saapunut kirurgi huudahti: "En voi leikata häntä, koska hän on poikani." Miten tämä on mahdollista? Jos hoksasit vastauksen (kirurgi on pojan äiti), onnittelut, sillä olet sisäistänyt, että kirurgi tarkoittaa tänä päivänä yhä useammin naista. Mielikuva mieskirurgista elää kuitenkin monen mielissä vahvana.

Kirjoitin Planin MaailmanKuva-lehteen jutun tyttösotilaista. Tyttösotilaat kärsivät kansainvälisesti samoista mielikuvien taakoista kuin arvoituksen naiskirurgi. Lapsisotilas tarkoittaa usein poikasotilasta siitäkin huolimatta, että arvioiden mukaan jopa 40 prosenttia lapsisotilaista on tyttöjä. Tyttösotilaiden kohdalla mielikuvien vaikutukset ovat vakavia, sillä ne vaikuttavat siihen, millaista apua tytöt sotilaselämänsä jälkeen saavat.

Vaikka tyttö- ja poikasotilaiden tilanteissa on paljon yhteistä, kohtalot poikkeavat myös merkittävästi toisistaan. Tytöt osallistuvat rintamalla kaikkiin tehtäviin, myös eturintaman taisteluihin. Osa tytöistä liittyy armeijaan omasta halustaan, mutta heitä myös siepataan paljon joukkoihin. Myös tytöt osallistuvat eturintamassa erittäin raakaan väkivaltaan - asia, joka usein tyttöjen kohdalla unohdetaan. Armeijan arki on tytöille rankkaa, sillä he joutuvat poikia todennäköisemmin seksuaalisen väkivallan uhreiksi. Tyttäsotilaat ovat samanaikaisesti raa'an väkivallan toteuttajia ja hyväksikäytön uhreja.

Suurimmat mielikuvista aiheutuvat ongelmat tyttösotilaat kohtaavat armeija-ajan jälkeen. Lapsisotilaille suunnatut aseistariisumis- ja sopeutusohjelmat eivät usein tavoita tyttöjä tai heidän tilannettaan. Ohjelmiin on piirretty yksi malli, jonka on ajateltu sopivan kaikille. Todellisuudessa malli on usein tehty poikasotilaita ajatellen. Haastattelin juttua varten tutkija Leena Kotilaista, joka on tutkinut Liberian entisiä tyttösotilaita. Kotilaisen mukaan tytöillä oli vaikeuksia kuulla ohjelmista, sillä ne eivät tavoittaneet tyttöjä. Tytöt eivät myöskään kokeneet, että ohjelmat voisivat auttaa heitä. Ohjelmien käsitykset sukupuolirooleista olivat monien mielestä liian stereotypisia. Tyttösotilaat olisivat esimerkiksi halunneet kouluttautua rakennusalalle, mutta ohjelmissa heille tarjottiin kampaajan tai tarjoilijan ammattia. Useimmat entiset tyttösotilaat päätyivät prostituutioon, koska lapsisotilaana olo löi heihin niin vahvan leiman, etteivät he löytäneet muuta työtä.

Mielikuvat auttavat hahmottamaan maailmaa, mutta niissä on myös vaaransa. Kansainvälisessä yhteisössä ja järjestöissä pitää tiedostaa, millaiset sukupuoliin kohdistuvat mielikuvat työtä ohjaavat ja miten ne työhön vaikuttavat. Apu ei nimittäin ole aina sitä, mitä vastaanottajat haluavat tai tarvitsevat.

PS. Jos haluaa testata lapsisotilaiden mielikuvia käytännössä, kannattaa katsoa, millaisia tuloksia Googlen kuvahaku antaa lapsisotilaille tai poikasotilaille verrattuna tyttösotilaihin. Haku toimii myös englanniksi.

Matkapäiväkirja Filippiineiltä: Tacloban näyttää maailmanlopulta

Matkustin Filippiinien Haiyan-taifuunin tuhoalueille marraskuun lopussa Plan Suomen lähettämänä. Kirjoitin matkaltani päiväkirjaa, joka on alunperin julkaistu Planin internetsivuilla 5.12.2013.

21.11. Tacloban-Catbalogan

Aluksi en tajua, mitä näen. Ihmettelen, miksi Taclobanin kaupungissa ei näy yhtään rakennuksia. Lentokoneen ikkunasta näkyy ainoastaan puita kasoissa kuin sikin sokin heiteltyjä tulitikkuja. Taloja ei näy, koska niitä ei enää ole. Taclobanin lentokentällä näyttää kuin maa olisi sotatilassa. Helikopterit nousevat ja laskevat, kaikkialla näkyy sotilaita, sotilastelttoja ja -ajoneuvoja. Lentokenttä on pelkkä ranka, törröttävää terästä.  Ainoastaan kiitorata toimi. Miehet vetävät käsin matkalaukut aitojen sisään. Alkaa kaaos, kun matkustajat repivät laukkujaan häkeistä. 

Taclobanin tuhoutunut lentokenttä. Kuva: Minttu-Maaria Partanen/Plan

Täydellistä tuhoa ei voi kuvitella ennen kuin sen itse näkee. Kahden viikon jälkeen Tacloban näyttää  maailmanlopulta. Vain tiet on raivattu, ojien jälkeen alkavat loputtomat vuoret jätettä. Taifuuni on repinyt pystyyn jääneet puut paljaiksi luurangoiksi. Autoja makaa taloraatojen sisässä, laiva on ajautunut keskelle peltoa. Ihmiset ovat raivanneet romun sekaan pieniä koloja, joissa yrittävät saada elämäänsä järjestystä. Pojat vaahdottavat saippualla hiuksiaan ojassa. Tyttöjä ei näy peseytymässä. Ehkä he eivät peseydy. Ihmiset tuijottavat Planin autoa ja meitä pitkään. 

Hajua ei pääse pakoon. Se on kaikkialla ja tunkeutuu ihon alle. Makea, mädäntynyt yhdistelmä hajoavia ruumiita, jätteitä ja ihmisten jätöksiä. Minä pääsen sitä autolla pakoon, Taclobanin asukkaat eivät, vaikka kaikki peittävät kasvonsa kankailla.

Lapset leikkivät romulla Itä-Samarissa. Kuva: Minttu-Maaria Partanen/Plan

Kaiken kaaoksen keskellä on sykähdyttävää huomata, että lapset löytävät kaaoksenkin keskeltä paikkoja olla lapsia. Lentokentän vieressä on pystyssä yksi ainoa vääntynyt koripallokori. Pojat heittelevät palloa muutaman neliön alueella. Vähän kauempana tytöt pelaavat sulkapalloa. 12 päivää on lapsen elämässä ikuisuus. He kaipaavat leikkiä ja tavallista arkea.

Catbaloganissa ei ole sähköjä. Kaupungissa kaikki toimii generaattoreiden varassa. Vain rikkaimmilla on varaa polttaa valoja. Ilmassa leijuu polttoaineen käry ja kaiken verhoaa sininen savu. Talojen takaa kuuluu tasainen säksätys. Tunnen syyllisyyttä kuumasta vedestä ja ilmastoinnista, kun tiedän, miten suuri pula polttoaineesta on. Hotellihuoneen hinta on noussut moninkertaiseksi generaattoreiden takia.

Planin henkilökunta vaikuttaa uupuneelta. Iltamyöhään katastrofiavun tarvetta kartoittamassa ollut Planin työntekijä kertoo heidän olleen kentällä kellon ympäri. ”It’s so hard to see the children with nothing. It really breaks your heart”, hän sanoo. Planin työntekijät puskevat töitä väsymyksestä huolimatta. Mietin, kuinka kauan he jaksavat. 

22.11.13 Catbalogan-Borongan-Hernani

Catbaloganin Planin henkilökunta pakkaa meille keitettyjä kananmunia mukaan matkaan varmuuden vuoksi. ”Emme tiedä, kuinka paljon Boronganissa on ruokaa.” Matkanteko on hidastunut. Tie ei ole poikki, mutta erittäin huonokuntoinen. Vastaan tulee lähinnä avustusrekkoja ja sotilaita.

Talot tuhoutuivat täysin Hernanissa. Kuva: Minttu-Maaria Partanen/Plan

Saavumme Boronganiin Planin toimistoon ennen puoltapäivää. Lähdemme heti kohti Hernania, joka on pahiten kärsinyttä tuhoaluetta Itä-Samarissa. Tienvarsi on täynnä kylttejä, joissa pyydetään ruokaa. Vaikka talot eivät ole tuhoutuneet, kaikki alueen perheet kärsivät tuhojen vaikutuksista. Ruoka on hävinnyt markkinoilta, joten nekin perheet, jotka välttyivät tuhoilta, kärsivät ruokapulasta.

Planin työntekijä kertoo minulle, kuinka vaikeaa hänen on tulla alueelle. ”I’m really disoriented”, hän kertoo. Tutuista paikoista ei ole mitään jäljellä, sillä kaikki maamerkit ovat huuhtoutuneet pois. Hänen ystäviään on edelleen kateissa. Todennäköisimmin he ovat kuolleet.

Kylässä 100 prosenttia taloista on tuhoutunut. 30 kyläläistä on kateissa. Heidän uskotaan makaavan rojun ja jätteen alla. Miehet raivaavat kylää puu kerrallaan.  Mietin, miltä tuntuu löytää naapuri rojun seasta kahden viikon jälkeen. 

Lapset asuvat tilapäissuojissa tuhoalueilla. Kuva: Minttu-Maaria Partanen/Plan

Vettä sataa kaatamalla ja kaikkialla on kuraa. Vesi sataa sisään huterista pressuista ja reikäisistä kattopelleistä. Tytöt kertovat nukkuvansa koulussa, koska se on ainoa kuiva paikka alueella. Onneksi on lämmintä. Vanha nainen kulkee perässäni ja pyytää rahaa. Yritän väistää hänet loukkaamatta häntä.

Osa Planin työntekijöistä on sanonut, etteivät he ole pystyneet syömään, koska heidän ystävänsä eivät voi syödä. Syön myslipatukoita auton sisässä piilossa, koska en voisi syödä mitään kyläläisten nähden. 

Sade yltyy ja piiskaa palmuja vaakasuorassa paluumatkallamme. Huomiseksi on luvattu myrskyä. 

Myös  Borongan toimii generaattoreilla. Tällä kertaa hotellista ei tule kuumaa vettä.

23.11. Borongan-Salcedo

Mielikuva hätäapua saavista ihmisistä on monesti passiivinen. Että katastrofin kokeneet ihmiset vain istuvat odottamassa, että joku toisi ruokaa ja auttaisi heitä. Itä-Samarissa näkee, ettei mielikuva ole totta. Ihmiset ovat työskennelleet ennen taifuunia, sen aikana ja heti sen jälkeen, jotta heidän elämänsä kärsisi mahdollisimman vähän. Kaikkialta kuuluu varasoiden paukutus. Rojua on kasattu läjiin, jotta esiin on saatu kulkuväyliä. Naiset pyykkäävät, pyykkejä riippuu katkenneista sähkölinjoista ristiin rastiin. Ihmiset auttavat itse itseään, jos saavat siihen mahdollisuuden.  Järjestöjen tehtäväksi jää antaa se mahdollisuus. Heikoissa valtioissa järjestöjen on huolehdittava myös siitä, että valtiolle kuuluvat palvelut toipuvat takaisin ennalleen.

Naiset pesevät pyykkejä tuhoalueilla. Kuva: Minttu-Maaria Partanen/Plan

Matkalla Salcedoon ohitamme hautausmaan. Vesi on heittänyt betonisia hautoja pitkin peltoja. En halua ajatella, missä ruumiit lojuvat. Riisipellot ovat suolaisen veden vallassa. Onneksi Itä-Samarissa sato saatiin korjattua jo lokakuussa. Seuraavan kerran riisi istutetaan helmikuussa. Pellot on saatava siihen mennessä raivattua sinne ajautuneista kuorma-autoista, vessankappaleista ja aaltopellistä, muuten ruokapula uhkaa syvetä ensi vuonna. 

Vasta nyt Itä-Samariin on alkanut ilmestyä muitakin järjestöjä Planin lisäksi. Amerikkalaiset uskonnolliset ryhmät ovat aktiivisia. Ne kantavat paketteja paikalle autoissa, joissa lukee isolla ”Jesus saves” ja ”Jesus gives us the bread”.  Planin pressujen seassa pilkottaa USAIDin pressuja. Pitkään Itä-Samar sai olla muiden alueiden varjossa, sillä Tacloban vei kaiken kansainvälisen huomion. Ison lentokenttäkaupungin tuhosta on helpompi kertoa kuin yhtä suurista katastrofeista 12 tunnin ajomatkan päässä. Planin työntekijä kertoo, että muut järjestöt keskittivät pitkään avun Taclobanin alueelle. Plan aloitti vaikeakulkuisimmissa paikoissa.

Ihmiset aloittavat jälleenrakentamisen heti tuhojen jälkeen. Kuva: Minttu-Maaria Partanen/Plan

Katastrofit voivat vahvistaa jo aiemmin yhteiskunnassa esiintyviä epäkohtia. Hankalakulkuinen maaseutu jää hätäavun ulkopuolelle. Köyhät kärsivät tuhoista rikkaita enemmän. Lapsikauppa lisääntyy, heikoimmassa asemassa olevat ovat entistä heikompia. Kyläyhteisön sisällä on vaikea puhaltaa yhteen hiileen, kun kaikki taistelevat samoista, niukista resursseista.

Kun saavumme Salcedon puolelle, näkyy jälleen uusi tuhomaisema. Alueen pääelinkeino on kookospähkinöiden viljely. Haiyanin taifuuni on napsinut puut poikki silmänkantamattomiin. Viljelijöiden elinkeino seuraavaksi 10 vuodeksi on tuhoutunut hetkessä. He eivät edes voi myydä puuta, sillä sitä on tarjolla liikaa eikä kukaan halua ostaa sitä. Kalastaakaan ei voi, sillä merenkäynti on liian kovaa maaliskuuhun saakka. Hiekkapohjainen maa ei sovellu viljelyyn. ”We have nothing”, mies sanoo ja katsoo silmiin. Katastrofi vaikuttaa pitkään. 

Perheiden toimeentulo tuhoutui jopa kymmeneksi vuodeksi tuhoutuneiden kookospalmuviljelmien myötä. Kuva: Minttu-Maaria Partanen/Plan

Lapsia on alkanut kerääntyä kerjäämään teiden varsille. Vielä muutama päivä sitten heitä ei näkynyt. He kyhjöttävät tien varressa. Kun järjestölogoilla varustettu auto ajaa ohi, lapset ojentelevat käsiään ja huutavat: ”Give me money, give me food.”

24.11. Borongan-Hernani-Catbalogan

Palaamme samalle alueelle kuin aiemmin. Sateen välissä aurinko paistaa hetken, juuri sopivasti silloin, kun olemme kuvaamassa. Aurinko paahtaa todella kuumasti. Silloin sen haistaa. Kylässä oleva lieju ja roju löyhkäävät. Haju on lähes sietämätön. Kaikkialla on mutaa, joka kiehuu kuumuudessa.

Kylässä oleva nainen itkee, katsoo silmiin ja sanoo: All I want is food for my children. Siihen ei ole oikeastaan lisättävää. Ymmärrän, miksi jotkut Planin työntekijät ovat sanoneet, etteivät he voi työskennellä niillä alueilla, joissa asuvat. Se olisi liian raskasta. 

Tapaamme kaksi naista, joista molemmat ovat vastikään synnyttäneet. Mietin, millaista on hoitaa itseään niissä olosuhteissa synnytyksen jälkeen. Toisen äidin kaksiviikkoinen vauva on niin pieni ja hauras, että mietin, kuinka sellaista voi pitää suojassa ja puhtaana romahtaneessa ympäristössä. 

Lapset ilahtuvat poikkeuksista arkirutiineihin ja kaipaavat takaisin kouluun. Kuva: Minttu-Maaria Partanen

Maaseudulla tunnelma on kaikesta huolimatta rauhallinen. Lapset ilahtuvat meidät nähdessään, vierailumme rikkoo tylsän arjen. Lapset juoksevat perässä, vilkuttavat, kikattavat ja kyselevät meidän nimiämme. Kaupungeissa tunnelma on toinen. Avustusrekkoja on jo saapunut ja ihmiset jonottavat tavaroita pitkissä letkoissa. He tuijottavat vihaisesti eteenpäin. Varsinaista epäjärjestystä ei näy, mutta tunnelma on painostava. 

En ole kokenut oloani turvattomaksi, mutta olenkin matkustanut Planin kanssa. Tiet vaikuttavat rauhallisilta enkä ole nähnyt epäjärjestystä. Aseitakin on vilahdellut maltillisesti. Se ei silti tarkoita, ettei tilanne olisi epävakaa. Erityisesti Borongan-Catbalogan-välinen tie on ollut vasta vähän aikaa sitten niin turvaton, että Planin työntekijöiden on pitänyt laittaa kerran tunnissa viesti, että he ovat turvassa. Nyt selviämme matkasta molempiin suuntiin ilman ongelmia. Sen verran tiukat turvallisuussäädökset ovat, että oppaamme hoputtaa meitä useita kertoja kuvauksissa, ettemme joutuisi ajamaan pimeällä. 

Planin toimistossa juoksee sisällä iso rotta. Minun sängyssäni juoksevat termiitit.

25.11. Catbalogan-Tacloban

Ehkä silmä on jo neljässä päivässä tottunut tuhoihin tai sitten kaupunkilaiset ovat saaneet neljässä päivässä paljon aikaan. Syvemmällä kaupungissa roskia on kasattu suuriin läjiin. Kadunvarret täyttyvät pienistä pöydistä, joilla myydään kaikkea mahdollista kokonaisista sioista käytettyihin vaatteisiin. Lähempänä rantaa on lohduttomampaa. Kymmenmetrisen aallon tuhot näkyvät siellä vielä selvästi. Aurinko paistaa, mikä voimistaa kaupungin hajua.

Taclobanin kaupungin yli huuhtoi jopa kymmenmetrinen hyökyaalto. Kuva: Minttu-Maaria Partanen/Plan

Kiipeämme kaupungin koripallostadionin katolle kuvaamaan kaupungin tuhoja. Stadion toimii evakuointikeskuksena. Taifuunin aikana se muodostui kuitenkin ihmisille kuolemanloukuksi. Stadion täyttyi vedestä ja monet turvaan tulleet ihmiset kuolivat. Kadun varsilla näkyy edelleen mustia ruumispusseja odottamassa kuljetusta.

Ylhäältä tuhot näkyvät hyvin. Myrsky on kohdellut perheitä sattumanvaraisesti. Suurten rakennusten takana olevat talot ovat säilyneet, vieressä olevat huuhtoutuneet kokonaan pois. 

Lentokenttä on paluu 80-luvulle, aikaan ennen tietokoneita. Kaikki tapahtuu käsin, paperin ja kynän avulla. Turvatarkastus ei ehkä täyttäisi eurooppalaisia standardeja, mutta kone lähtee Manilaan aikataulussa.

Kumipuut ahmivat viljelymaata

Viime viikkoina sosiaalisessa mediassa on kiertänyt Daily Starin uutinen, jonka mukaan suklaa loppuu maailmasta vuoteen 2020 mennessä. Syy on kumipuuviljelmissä, jotka tuottavat kaakaoviljelmiä paremmin, joten viljelijät muuttavat kaakaoviljelmiään kumipuuplantaaseiksi. Uutinen oli siinä mielessä ankka, että kaakao ei maailmasta lopu seitsemässä vuodessa. Tällä hetkellä kaakaon kysyntä toki kasvaa tuotantoa enemmän, mutta kaakaopavut tuskin maailmasta katoavat. Totta uutisessa oli sen sijaan se, että kumipuuviljelmät tosiaan syövät viljelyalaa yhä kiihtyvällä tahdilla.

Luonnonkumia tarvitaan edelleen useisiin tuotteisiin autonrenkaista sairaalakäsineisiin. Alun perin kumipuu kasvoi Etelä-Amerikassa. Kasvi toi vaurautta muun muassa Brasilian syrjäseuduille, kunnes sen siemeniä salakuljetettiin Aasiaan. Kumimarkkinoilla alkoi aasialaisten rynnistys.

Viljelijät haluavat kumipuiden viljelystä lisätuloja. Kuva: Ville Juutilainen

Kaakkois-Aasiassa ei voi matkustaa ilman, että törmää valtaviin kumipuuviljelmiin. Olen tutustunut niihin muun muassa Laosissa ja Kambodzhassa. Esimerkiksi Laosissa suuret lupaukset kumipuiden tuomista rikkauksista paikallisille viljelijöille eivät näytä toteutuvan. Maassa kumipuita viljellään kahdenlaisilla sopimuksilla. Alavammilla mailla ulkomaiset, pääosin kiinalaiset ja vietnamilaiset yritykset vuokraavat valtavia maa-aloja pitkillä, jopa sadan vuoden vuokrasopimuksilla. Maiden menetystä ei kompensoida paikallisille asukkaille. Usein ihmiset pakkosiirretään plantaasien alta pois. Vaikeakulkuisessa Pohjois-Laosissa tyypillisiä ovat puolestaan sopimukset, joissa kiinalaisyritys tarjoaa siemenet ja viljelystarvikkeet ja lupaa ostaa tuotteen. Laosilaiset viljelijät tarjoavat työvoiman ja maan plantaaseille. Pahimmillaan sopimukset ovat johtaneet siihen, että viljelijät velkaantuvat ja menettävät maansa. Sopimukset eivät ole julkisia eikä paikallisilla, usein lukutaidottomilla viljelijöillä ole mahdollisuuksia neuvotella itselleen parempia sopimuksia.

Myös suomalaiset käyttävät Aasiassa tuotettua kumia. Finnwatchin tutkimus tarkasteli Suomessa käytettävien autonrenkaissa ja sairaalakäsineissä käytetyn kumin tuotantoa Malesiassa ja Indonesiassa. Maissa kumipuuviljelyyn liittyy paljon ongelmia, muun muassa alhaisia palkkoja, lapsityövoiman käyttöä, epäselvyyksiä maankäytössä ja ympäristöongelmia. Tutkimuksen lopputulos oli, että harva yritys kertoi, mistä ja millaisista oloista ne raakakuminsa ostavat. Todennäköistä on, että sitä ostettiin alihankkijoilta, joissa vastaavia ongelmia esiintyi.

Luonnonkumin markkinoiden ennakoidaan kasvavan kiihtyvällä vauhdilla lähivuosina. Sitä ruokkivat erityisesti nousevien maiden, Kiinan, Intian ja Brasilian, taloudellinen kasvu. Esimerkiksi Kiinan ja Intian kasvavat automarkkinat imevät luonnonkumia loputtomasti. Kysyntä ei ehkä vie suklaata länsimaisten herkuttelijoiden pöydästä, mutta se uhkaa viedä ruuan köyhien maiden viljelijöiden pöydästä. Kumipuuplantaasit syövät nimenomaan ruuantuotantoon käytettävää maa-alaa ja epäedulliset viljelysopimukset uhkaavat kurjistaa köyhimpien viljelijöiden asemaa edelleen.

Rintojen polttaminen tekee tytöistä sijaiskärsijöitä

Aloitin syyskuun alussa puolen vuoden määräaikaisuuden Plan Suomen verkkotoimittajana. Mutta ei huolta, en aio lobata työnantajani kampanjoita täällä. Blogini keskittyy edelleen aihepitoisesti kehityskysymyksiin. Tämä postaus liippaa kuitenkin nykyistä työnantajaani, sillä viime viikolla jouduin työni ohella perehtymään jälleen yhteen haitalliseen tapaan, jolla tyttöjen elämää vahingoitetaan: rintojen silittämiseen tai tarkemmin ilmaistuna niiden polttamiseen.

Olen aiemmin kirjoittanut artikkelin tyttöjen sukupuolielinten silpomisesta juttumatkaltani Etiopiaan vuonna 2006. Etiopia kuuluu yhteen ikävimmistä maista, joissa suuri osa tytöistä joutuu läpikäymään silpomisrituaalin edelleen. Maassa toimii kuitenkin lukuisia järjestöjä, jotka työskentelevät sitkeästi tapaa vastaan. Etiopiassa näkemäni järjestöjen videot silpomisista ovat ehkä järkyttävimpiä videoita, joita olen koskaan joutunut katsomaan.

Koulunäytelmiä käytetään hyväksi taistelussa haitallisia tapoja vastaan. Kuva: Minttu-Maaria Partanen

Sukupuolielinten silpominen on tunnetumpi tyttöihin kohdistettu haitallinen tapa kuin rintojen polttaminen, (englanniksi breast ironing). Rintojen polttaminen on käytössä erityisesti Länsi- ja Keski-Afrikassa. Tyttöjen äidit polttavat kuumilla esineillä, kuten kivillä, tytärtensä rintoja, jotta ne eivät kehittyisi. Polttamisen ajatellaan suojelevan tyttöjä raiskauksilta, koska kehittyvät rinnat houkuttelevat miehiä ja saavat heidät ajattelemaan, että tyttö on valmis seksiin. Polttaminen aiheuttaa tytöille pysyviä arpia, rintojen alikehitystä ja myöhemmin imetysongelmia. Se tuottaa tytöille pysyvää kipua. Tapa on yleisin Kamerunissa, mutta sitä esiintyy myös muissa Keski- ja Länsi-Afrikan maissa. On paradoksaalista, että tapa on viime vuosina yleistynyt, koska parantuneen ravinnon takia tytöt kehittyvät aiempaa nuorempina. Yhä useammat tytöt pääsevät myös kouluun, joten äidit pelkäävät heidän joutuvan entistä helpommin raiskausten uhreiksi.

Tapa on jälleen yksi esimerkki ongelmasta, jota yritetään ratkaista väärästä päästä. Äidit ajattelevat suojelevansa tyttöjä vahingoittamalla heitä. Heikoimmassa asemassa olevia on helpompi muuttaa kuin niitä, joiden pitäisi ottaa vastuu teoistaan: miehistä. Haitalliset perinteet, kuten sukupuolielinten silpominen tai rintojen polttaminen, lähtevät ajatuksesta, jossa tytön seksuaalisuus on hänessä oleva haitallinen asia, joka on peitettävä tai poistettava tytön suojelemiseksi. Ajatusmalliin kuuluu kuva miehestä, joka ei halua tai kykene hallitsemaan seksuaalisuuttaan vaan purkaa sen väistämättä tyttöihin. Ajatusmalli paljastaa sen, miksi haitallisia tapoja ei korjata ainoastaan naisiin ja tyttöihin kohdistuvilla toimilla. Tasa-arvotyössä on tärkeintä muuttaa molempien sukupuolten käytöstä ja ajattelumallia.

Kun lukee tarinoita käsittämättömistä tavoista, joita ei edelleenkään ole saatu kitkettyä, on helppo liukua epätoivoon. Uskon kuitenkin vahvasti, että monet asiat parantuvat jatkuvasti sekä kehitysmaissa että länsimaissa. Aina kehitys ei ole nopeaa tai helppoa, mutta jotain kehitystä tapahtuu koko ajan. Ideologiani on kirjattu blogin nimeen. Kehitysmaista löytyy Mezemir Yordanoksen kaltaisia rohkeita tyttöjä, jotka valmiita pistämään itsensä likoon tärkeiden asioiden puolesta. Haluaisin itse olla yhtä rohkea.

Pitäisikö köyhille vain antaa rahaa?

Olen This American Life -podcastin suurfani. Kuuntelin viime viikolla ohjelmaa, jossa käsiteltiin globaalia köyhyysongelmaa rahan antamisen kautta. Yhdysvaltalainen GiveDirectly -järjestö tekee sitä, mikä on ollut pitkään kehitysyhteistyössä tabu: järjestö antaa köyhille Keniassa suoraan rahaa ilman vaatimuksia sen käytöstä. Ajatus on yksinkertainen: jos raha on asia, joka köyhiltä puuttuu, miksemme voisi antaa sitä heille suoraan? Järjestö perustelee toimintaansa monilla syillä. Rahasta suurin osa päätyy perille, koska hankkeiden byrokratia ja henkilöstö eivät syö varoja välistä. Läpinäkyvyys on suurta, koska välikäsiä on vähän. Ideologisesti tärkein on kuitenkin tämä: raha menee suoraan köyhille, jotka tietävät, mitä he oikeasti tarvitsevat. Kukaan länsimaista ei sanele, mitä köyhät tarvitsevat ja miten heidän tulisi elämäänsä elää.

Kehitysyhteistyössä läpinäkyvyys ja tulosten mittaaminen ovat tärkeä osa toiminnan oikeutusta. Ministeriöt ja järjestöt käyttävät valtavasti aikaa ja vaivaa osoittaakseen, että varat käytetään tehokkaasti ja oikeisiin kohteisiin. Ajatus pelkän rahan lähettämisestä suoraan köyhille on mahdoton. Järjestöt ja ministeriö näkevät painajaisia tämänkaltaisista otsikoista: Suomen kehitysavulla tapettiin jopa krokotiileja.

Ideologisesti taustalla väijyy kuitenkin holhoava ajatus: ilman vastiketta köyhät saattavat käyttää rahan väärin tai turhiin asioihin. Ajatuksen taustalla on häivähdys ylemmyyttä: antajat tietävät parhaiten, miten raha pitäisi käyttää tai ainakin heillä on oikeus sanella, mihin sitä ei saa käyttää. Vaikka kehitysyhteistyössä halutaan korostaa kumppanuutta, totuus on, että vastikkeellisuuteen liittyy aina enemmän tai vähemmän antajan valta.

Toinen kysymys suoraan rahan antamisessa on, ovatko länsimaiset lahjoittajat valmiita antamaan rahaa hyväntekeväisyyteen ilman tietoa sen käyttötarkoituksesta. Yksi syy esimerkiksi eettisten lahjojen suosioon on se, että ihmiset kokevat rahansa menevän hyödylliseen ja konkreettiseen tarkoitukseen, esimerkiksi vuoheen tai ammattiin.

Koulunkäynnin tukeminen parantaa elämää pitkällä tähtäimellä.
Kuva: Minttu-Maaria Partanen

Vaikka olen seurannut kehitysyhteistyötä vuosia, en osaa sanoa, mitä mieltä rahan antamisesta suoraan olen. Pidän ylhäältä-alaspäin-sanelua holhoavana. Toisaalta uskon voimakkaasti esimerkiksi koulutuksen ja tiedon voimaan. Podcastissakin todetaan, että lehmän ja koulutuksen antaminen nostaa kotitalouden tuloja enemmän kuin pelkän lehmän antaminen. Koulutus parantaa ihmisten elämää pitkällä tähtäimellä ja saa esimerkiksi lehmän tuottamaan maitoa paremmin. Kehitysyhteistyö yrittää kuunnella köyhiä yhä enemmän ja antaa heille yhä enemmän valtaa päättää, miten he haluavat elämäänsä parantaa. Silti valta päättää rahankäytöstä pysyy lopulta länsimaissa.

Ajatus pelkän rahan antamisesta on kieltämättä kiehtova: se olisi kuin kehitysyhteistyön perustulo. Vaikka perustulo ei ota Suomessa tuulta alleen eikä kehitysyhteistyössä varmasti siirrytä lähiaikoina pelkän rahan antamiseen, molempia järjestelmiä voi kannattaa ja vastustaa hyvin samantyyppisillä argumenteilla.