Kehitysmaatutkimuksen opiskelijat ahdistuvat kehityksen vaikeudesta

Uusin Ylioppilaslehti kirjoitti siitä, kuinka kehitysmaatutkimuksen opiskelijat ahdistuvat opintojensa aikana. Opiskelen kehitysmaatutkimuksesta toista maisterin tutkintoa töitteni ohella, joten mielipidettäni aiheesta on viime aikoina kysytty usein.

Kehitysmaatutkimusta voi opiskella pääaineena ainoastaan Helsingin yliopistossa. Aine yksi vaikeimmista päästä sisään. Opiskelijoita valitaan vuosittain kymmenen eli vain muutama prosentti hakijoista saa paikan. Kehitysmaatutkimus on teologian ohella yksi harvoja akateemisia oppiaineita, joissa hakijoita motivoi kutsumus. Kutsumus ja halu auttaa törmävät usein yliopiston akateemiseen realismiin: kehitysmaatutkimus ei opeta, kuinka voidaan auttaa. Se opettaa, kuinka kehitystä voidaan tarkastella yhteiskuntatieteellisistä lähtökohdista. Havainto on pettymys monelle.

Mitä pidemmälle opinnot etenevät, sitä vaikeammaksi kysymykseksi kehitys osoittautuu. Annan esimerkin. Monissa pienissa kehityshankkeissa rakennetaan esimerkiksi koulu köyhään kylään. Halu auttaa on suuri: köyhät lapset tarvitsevat koulun ja opetusta, joten velvollisuutemme on auttaa heitä. Kehitysyhteistyön avulla koulu saadaan rakennettua. Auttaja on tyytyväinen, sillä avun tavoitteet on saavutettu. Kehitysmaatutkimus sen sijaan kysyy: Entä sitten? Miten viereiseen kylään vaikuttaa se, että yhteen kylään on rakennettu koulu? Mitä koululle on tapahtunut 30 vuoden kuluttua? Miten maan politiikkaan vaikuttaa se, että ulkopuoliset avunantajat rakentavat yhden koulun yhteen kylään? Aikooko hallitus rakentaa tulevaisuudessa koulunsa itse vai odottaa, että ulkopuoliset rakentavat tulevat koulut? Mihin koulun rakentamisesta säästetyt rahat käytetään? Onko koulu auttanut pitkällä aikavälillä vähentämään köyhyyttä, lisäämään koulutuksen tasa-arvoa tai sitouttamaan hallituksen koulutuksen kehittämiseen? Mitä vaikutusta on sillä, että suomalaiset rakentavat yhteen kylään yhden koulun ja saksalaiset toisen koulun toiseen kylään? Ovatko nämä koulut keskenään tasa-arvoisia, toimivatko ne samalla tavalla? Onko taloudellisesti tehokasta ja kestävää rakentaa ulkopuolisella avulla koulu vai olisiko raha pitänyt suunnata jonnekin muualle? Kysymyksiä voisi jatkaa loputtomiin.

Apua teoriassa vai käytännössä? (kuva: Minttu-Maaria Partanen)

Koska ensimmäinen maisterin tutkintoni ja työni ovat journalismista, en ole kokenut kehitysmaaopintojeni aikana ahdistusta. Kehityskysymysten kriittinen tarkastelu ei ole tuottanut minulle ahdistusta. Päinvastoin olen kokenut, että opinnot antavat loistavat valmiudet tarkastella monimutkaista globaalia maailmaa. Vastauksia kehitysmaatutkimuksen opinnot eivät anna, mutta niiden avulla osaan kysyä parempia kysymyksiä.

Kehitysapujargon on sisäpiiriläisten salakieltä

Kuten aiemmin kirjoitin, teimme kehitysavussa käytetyistä lyhenteistä testin. Vaikka kirjoitin testin materiaalin, en jokaisella testikierroksella saanut kaikkia lyhenteitä oikein. Idea testiin lähti siitä, että vaikka olen perehtynyt laajasti kehitysyhteistyöhön, koen sen kielen erittäin hankalaksi ja byrokraattiseksi. Valtionhallintoa kritisoidaan jatkuvasti epäselvästä ja byrokraattisesta jargonista, jota tavallisen kansalaisen on yhä vaikeampi ymmärtää. Kehitysyhteistyöpolitiikka kärsii ongelmasta erityisen paljon. Kehitysyhteistyön päämäärät ja periaatteet määritellään yhä enemmän ulkomailla. EU on yksi tärkeimmin Suomen kehitysapua määrittelevistä tahoista. Kun kotimaiseen byrokratiaan lisätään englanninkielinen EU-jargon ja loppu maustetaan YK:n ja muiden suurten kansainvälisten kehitysaputoimijoiden termeillä, on kehitysyhteistyön byrokratiakeitos valmis.

CMP-yhteisörahoitusmallin toimiminen kansallisella tasolla Etiopiassa? (kuva: Minttu-Maaria Partanen)

Kehitysapua ja sen vaikutuksia on mahdotonta ymmärtää, mikäli edes siitä käytävää keskustelua ei voi ymmärtää. Kuinka moni suomalainen todella ymmärtää, mitä eroa on sektorituella, sektoribudjettituella ja budjettituella? Mitä on korirahoitus? Entä avun sitominen, ehdollistaminen, korkotukiluotto ja monenkeskinen kehitysapu? Nämä ovat kehitysyhteistyöpolitiikan kulmakiviä. Ulkoministeriö on kehitysavun tärkein kirstunvartjia Suomessa. Se rahoittaa valtaosan kaikesta kehitysyhteistyötoiminnasta. Ulkoministeriön kehitysavusta käyttämä kieli on erittäin vaikeaa ymmärtää. Vain kehitysapua sisältä tuntevat voivat ymmärtää, mitä viesteillä todella tarkoitetaan. Tämä ei lisää suomalaisten luottamusta kehitysavun toimintaan. Kehitysyhteistyöpolitiikasta keskustelemisen ei pitäisi olla mahdollista vain sisäpiiriin vihkiytyneille.

Kielikentän yksittäinen valopilkku ovat kansalaisjärjestöt. Niiden pitää vedota yksityisihmisten haluun auttaa, joten ne välttelevät byrokraattista kieltä viimeiseen saakka. Eikö ulkoministeriöllä pitäisi olla sama vastuu veronmaksajille?

Testaa, osaatko kehitysavun lyhenteitä

Teimme toimittaja Ville Juutilaisen kanssa testin kehitysavussa käytettävistä lyhenteistä. Testi arpoo viisi lyhennettä kerrallaan, ja ne on kirjoitettava oikein auki. Tiedot testiin on kerätty eri lähteistä. Jos lyhenteitä haluaa opiskella lisää, Kehitysyhteistyöjärjestöjen EU-yhdistys Kehys ry on julkaissut aiheesta sanasto-oppaan.

YK AU:n lähellä. (kuva: Minttu-Maaria Partanen)

Mikroluotot eivät pelasta kehitysapua

Eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri Alexander Stubb kritisoi Suomen kehitysapua vanhanaikaiseksi Sunnuntaisuomalaisessa. Valtiolta valtiolle annettava kehitysapu ei ole välttämättä paras keino antaa apua, Stubb sanoo. Hyvänä esimerkkinä uudenlaisesta kehitysavusta hän mainitsee naisille annettavat mikroluotot.

Mikroluottoihin on viime vuosina ladattu paljon toiveita, joita ne eivät ole kyenneet lunastamaan. Kuten muukin kehitysapu, mikroluotot vaikuttavat köyhiin eri tavoin. Osa luotto-ohjelmista on onnistunut, osat ei. Ihmelääke köyhyyden ongelmiin ne eivät ole.

Aalto-yliopiston Pertti Haaparannan Bangladeshissä tehdyssä tutkimusprojektissa todettiin, että mikroluotot eivät sovellu kaikista köyhimmille. Äärimmäisessä köyhyydessä elävät eivät kykene käyttämään luottoja niiden alkuperäiseen tarkoitukseen eli yritysten perustamiseen. Kun köyhän naisen lapset ovat ilman ruokaa, hän ostaa luottorahoilla ennemmin ruokaa tänään kuin sijoittaa sen tulevaisuuden yritykseensä. Luotto on kuitenkin maksettava takaisin, joten naiset päätyvät lainaamaan rahoja koronkiskureilta - juuri niiltä, joiden armoille heidän ei pitänyt mikroluottojen avulla joutua. Tämä kurjistaa naisten asemaa edelleen.

Mikroluottosika Kambodzhassa. (kuva: Minttu-Maaria Partanen)

Mikroluottojen kovista ja koko ajan nousevista koroista on kirjoitettu paljon. Korot eivät nykymuodossaan ole köyhille edullisia luottoja. Lisäksi varoaikaa yritystoiminnan käynnistämiselle ei usein ole, vaan lainaa pitää ryhtyä lyhentämään heti. Ehdot ovat tiukat eivätkä ota usein huomioon köyhien todellisuutta. Joissakin luotoissa vaaditaan, että naiset muodostavat ryhmiä, joissa he takaavat toistensa luoton. Miksi köyhien naisten pitäisi osoittaa solidaarisuutta omaisuudellaan toisilleen? Olisitko sinä valmis takaamaan tuntemattoman ihmisen luoton ja menettämään omaisuutesi hänen virheiden vuoksi? Anne Rosenlewin väitöstutkimuksessa havaittiin, että senegalilaiset naiset eivät mielellään ota mikroluottoja niiden tiukkojen ehtojen takia vaan luottavat ennemmin naisverkoistoihinsa rahansaannissa. Verkostot luovat "pehmeän vaihtoehdon" ulkopuolelta sanelluille mikroluotoille.

Ehkä suurin ongelma mikroluotoissa liittyy kuitenkin niiden sisältämään ideologiaan. Kenellä näemme olevan vastuun työpaikkojen luomisesta? Ulkoistetaanko vastuu toimeentulosta kehitysmaan köyhimmälle, jonka työllistyminen onnistuu tai epäonnistuu hänen omien päätöstensä vuoksi? Kuinka moni valtion tai kunnan työllistämä nainen Suomessa olisi valmis vastaamaan itse luomaan työpaikkansa luoton avulla?