Pitäisikö köyhille vain antaa rahaa?

Olen This American Life -podcastin suurfani. Kuuntelin viime viikolla ohjelmaa, jossa käsiteltiin globaalia köyhyysongelmaa rahan antamisen kautta. Yhdysvaltalainen GiveDirectly -järjestö tekee sitä, mikä on ollut pitkään kehitysyhteistyössä tabu: järjestö antaa köyhille Keniassa suoraan rahaa ilman vaatimuksia sen käytöstä. Ajatus on yksinkertainen: jos raha on asia, joka köyhiltä puuttuu, miksemme voisi antaa sitä heille suoraan? Järjestö perustelee toimintaansa monilla syillä. Rahasta suurin osa päätyy perille, koska hankkeiden byrokratia ja henkilöstö eivät syö varoja välistä. Läpinäkyvyys on suurta, koska välikäsiä on vähän. Ideologisesti tärkein on kuitenkin tämä: raha menee suoraan köyhille, jotka tietävät, mitä he oikeasti tarvitsevat. Kukaan länsimaista ei sanele, mitä köyhät tarvitsevat ja miten heidän tulisi elämäänsä elää.

Kehitysyhteistyössä läpinäkyvyys ja tulosten mittaaminen ovat tärkeä osa toiminnan oikeutusta. Ministeriöt ja järjestöt käyttävät valtavasti aikaa ja vaivaa osoittaakseen, että varat käytetään tehokkaasti ja oikeisiin kohteisiin. Ajatus pelkän rahan lähettämisestä suoraan köyhille on mahdoton. Järjestöt ja ministeriö näkevät painajaisia tämänkaltaisista otsikoista: Suomen kehitysavulla tapettiin jopa krokotiileja.

Ideologisesti taustalla väijyy kuitenkin holhoava ajatus: ilman vastiketta köyhät saattavat käyttää rahan väärin tai turhiin asioihin. Ajatuksen taustalla on häivähdys ylemmyyttä: antajat tietävät parhaiten, miten raha pitäisi käyttää tai ainakin heillä on oikeus sanella, mihin sitä ei saa käyttää. Vaikka kehitysyhteistyössä halutaan korostaa kumppanuutta, totuus on, että vastikkeellisuuteen liittyy aina enemmän tai vähemmän antajan valta.

Toinen kysymys suoraan rahan antamisessa on, ovatko länsimaiset lahjoittajat valmiita antamaan rahaa hyväntekeväisyyteen ilman tietoa sen käyttötarkoituksesta. Yksi syy esimerkiksi eettisten lahjojen suosioon on se, että ihmiset kokevat rahansa menevän hyödylliseen ja konkreettiseen tarkoitukseen, esimerkiksi vuoheen tai ammattiin.

Koulunkäynnin tukeminen parantaa elämää pitkällä tähtäimellä.
Kuva: Minttu-Maaria Partanen

Vaikka olen seurannut kehitysyhteistyötä vuosia, en osaa sanoa, mitä mieltä rahan antamisesta suoraan olen. Pidän ylhäältä-alaspäin-sanelua holhoavana. Toisaalta uskon voimakkaasti esimerkiksi koulutuksen ja tiedon voimaan. Podcastissakin todetaan, että lehmän ja koulutuksen antaminen nostaa kotitalouden tuloja enemmän kuin pelkän lehmän antaminen. Koulutus parantaa ihmisten elämää pitkällä tähtäimellä ja saa esimerkiksi lehmän tuottamaan maitoa paremmin. Kehitysyhteistyö yrittää kuunnella köyhiä yhä enemmän ja antaa heille yhä enemmän valtaa päättää, miten he haluavat elämäänsä parantaa. Silti valta päättää rahankäytöstä pysyy lopulta länsimaissa.

Ajatus pelkän rahan antamisesta on kieltämättä kiehtova: se olisi kuin kehitysyhteistyön perustulo. Vaikka perustulo ei ota Suomessa tuulta alleen eikä kehitysyhteistyössä varmasti siirrytä lähiaikoina pelkän rahan antamiseen, molempia järjestelmiä voi kannattaa ja vastustaa hyvin samantyyppisillä argumenteilla.