Älypuhelimemme syntyvät ja yhä useammin myös kuolevat kehitysmaissa. Eettisen kaupan puolesta julkaisi keskiviikkona selvityksen suomalaisen elektroniikkaromun kuljettamisesta kehitysmaihin. Kirjoitin aiheesta global.finland.fi:ssä. Elektroniikkaromun käsittely aiheuttaa merkittäviä ympäristö- ja terveyshaittoja kehitysmaissa.
Mutta älypuhelimen syntykin on ongelmallinen. Älypuhelimissa, kuten muissakin tietoteknisissä laitteissa, tarvitaan pieniä määriä kolmea arvokasta metallia: koltaania, tinaa ja volframia. Ilman niitä laitteita on mahdotonta valmistaa. Suurimmat tunnetut koltaanivarat sijaitsevat Kongon demokraattisessa tasavallassa, joka ei nimestään huolimatta ole kovin demokraattinen. Metalliesiintymät sijaitsevat levottomilla Kongon ja Ruandan raja-alueilla. Kongossa on sanottu olevan meneillään sisällissota tai jopa Afrikan maailmansota. Joka tapauksessa Kongo kärsii vuosikymmeniä jatkuneesta väkivallan kierteestä. Raja-alueet ovat täynnä aseistettuja joukkoja, jotka syyllistyvät paikallisten ihmisten kaappauksiin ja raiskauksiin. Aseelliset joukot rahoittavat toimintansa valtaosin kaivoksista saatavilla tuloilla. Metalleja myös louhitaan äärimmäisissä olosuhteissa. Kaivostyöläiset kaivavat metalleja käsin ilman suojavälineitä. Heillä ei ole työoikeuksia ja heidän palkkansa ovat minimaalisia.
Viime vuosina suuret elektroniikkavalmistajat Nokia mukaanlukien ovat ryhtyneet toimiin raaka-aineidensa hankintaketjujen valvomiseksi järjestöjen sitkeän kampanjoinnin vuoksi. Kongoon on kehitetty muun muassa sertifikaattijärjestelmiä, joiden avulla metallien alkuperää on mahdollista jäljittää ja valvoa. Toistaiseksi toiminta on marginaalista, mutta se antaa toivoa siitä, että metalleja on mahdollista valvoa jopa Kongon kaltaisessa heikossa valtiossa. Toistaiseksi vakavin yritys valvoa raaka-aineiden kansainvälistä kauppaa on timantteja koskeva Kimberleyn prosessi. Vaikka prosessissa on omat puutteensa, se on tarjonnut uskottavan välineen valvoa veritimanttien kauppaa. Vaikka Kimberleytä ei sellaisenaan voi soveltaa muihin raaka-aineisiin, prosessi osoittaa sen, että myös raaka-ainekauppaa on mahdollista valvoa.
Toistaiseksi emme voi valita kaupassa reilun kaupan älypuhelinta. Länsimaisella, satoja euroja puhelimeensa sijoittavalla kuluttajalla olisi kuitenkin varaa maksaa lisähintaa eettisesti tuotetusta puhelimesta, jonka raaka-aineet eivät ole tuottaneet kärsimystä ihmisille tai ympäristölle.
keskiviikko 30. tammikuuta 2013
tiistai 22. tammikuuta 2013
Ilman tekstiä ei voi oppia lukemaan
Suomessa pohditaan aika ajoin, onko
7-vuotias liian vanha aloittamaan koulun. Lasten lukemisen
herkkyyskausi osuu yleensä tätä varhaisemmaksi, millä perustellaan
koulun aloittamisen aikaistamista. Olen vieraillut erilaisissa
kouluissa puolenkymmenessä kehitysmaassa. Niissä koulu aloitetaan
yleensä Suomea aikaisemmin, tyypillisimmin 5–6-vuotiaina.
Koululaiset Suomessa ja Laosissa ovat
hyvin erilaisissa tilanteissa kouluun saapuessaan. 7-vuotias
suomalainen on käynyt esikoulun. Hänelle on luettu satuja pienestä
pitäen. Suomalaislapsi on tekstien ympäröimä: kotiin tulee
lehtiä, kaupungilla näkee mainoksia, televisio ja iPad vilisevät
kirjaimia. Lähtökohdat oppimisille on luotu jo kotona.
Laosissa kouluun voi tulla lapsi, joka ei ole koskaan nähnyt kirjaa
ja jolle ei ole ikinä luettu mitään. Hänen kotonaan ei ole yhtään
lehteä tai kirjaa. Kylääkin täplittää vain yksi
valtapuolueen mainos. Lähtökohdat lukemiselle ovat
heikot.
Kehitysmaiden kouluista puuttuu kaikkea. Lukemisen ja ajattelemisen kannalta ongelmallisinta on
kuitenkin kirjojen puuttuminen. Ilman kirjoitettua tekstiä on
mahdotonta opetella lukemaan. Kavereiden kanssa jaettu koulukirja ei
riitä lukemisen tueksi. Vaikka kirjoitin aiemmin siitä, kuinka monet kehitysmaat hyppäävät perinteisten kirjastojen yli, se ei poista
maiden tarvetta tekstille. Koska tietotekniikan ilot ovat kehitysmaiden
kyläkouluissa valovuosien päässä, ne joutuvat keksimään luovia
ratkaisuja. Yksi ratkaisu ovat kevyet korikirjastot, joita on
käytössä esimerkiksi Laosissa. Muutama kori täynnä kirjoja
kiertää luokasta toiseen. Kun kaikki luokassa ovat lukeneet korin
kirjat, luokat vaihtavat koreja päikseen. Korikirjastot ovat hyvä esimerkki
luovista ratkaisuista, joita kehitysmaissa tarvitaan lisää.
Kehityksen ongelmia ei voida ratkaista kerralla, mutta paikallisiin
ongelmiin voidaan löytää paikallisia, halpoja ja helppoja
ratkaisuja.
Aihetta koskeva artikkelini julkaistiin joulukuussa Opettaja-lehdessä.
lauantai 12. tammikuuta 2013
Helsingistä pitää tehdä kestävän kehityksen mallikaupunki
Kirjoitin aiemmin siitä, kuinka kaavoitus vaikuttaa naisten turvallisuuteen. Kaavoitus vaikuttaa myös kaupunkien ilmastopäästöihin. Helsingin kaupunki tavoittelee hiilineutraalisuutta vuoteen 2050 mennessä. Kestävästä kehityksestä ja kaavoituksesta vastaa Helsingissä yleiskaavasuunnittelija Alpo Tani. Hän puhui eilen perjantaina Kestävän kehityksen peruskirjan näyttelyn avajaisissa Helsingin Laiturissa.
Kaupungeissa tehtävillä ratkaisuilla on yhä suurempi merkitys tulevaisuudessa. Jo nyt 70 prosenttia ilmastopäästöistä syntyy kaupungeissa. Tani vertaili Helsinkiä ja Delhiä: helsinkiläisistä kaikki asuvat suunnitelluilla alueilla, delhiläisistä viidesosa. Helsinkiläiset tuottavat kuitenkin viisinkertaisesti ilmastopäästöjä delhiläisiin nähden.
Kaavoituksella on helpointa vaikuttaa liikenteeseen, joka tuottaa hieman alle neljänneksen Helsingin päästöistä. Tani kertoi, että pyöräilyreittien suunnittelu on viime vuosina saanut voimakasta nostetta Helsingissä. Baanankaltaisia väyliä on suunnitteilla merkittävästi lisää lähivuosikymmeninä. Puolet kaupungin päästöistä syntyy kaukolämmöstä, johon kaavoituksella on vaikea suoraan vaikuttaa.
Uudet asuinalueet, kuten Pohjois-Helsinkiin vasta kaavoitettu Honkasuon alue, pyritään suunnittelemaan kestävän kehityksen mukaisesti. Uusilla alueilla kestävät ratkaisut ovatkin helppoja. Kantakaupunki on jo tiheästi rakennettu. Siihen ei kaavoituksella voida juuri vaikuttaa, mutta kantakaupungin päästöt ovat Tanin mukaan maltillisia. Ongelman muodostavat Helsingin laajat esikaupunkialueet, jotka pitäisi hänen mukaansa kaavoittaa aiempaa tiheämmin.
Helsingin pitää näyttää mallia kestävän kehityksen mallikaupunkina. Ongelma on, että kauas tulevaisuuteen on helpompi tehdä ilmastolupauksia kuin lähivuosille. Päästöleikkauksia pitäisi toteuttaa aiempaa rohkeammin jo nyt, jotta Helsinki voi lunastaa edelläkävijän roolin kestävän kehityksen kaupunkina.
keskiviikko 9. tammikuuta 2013
Kehitysmaat hyppäävät perinteisten kirjastojen yli
Rakastan Helsingin yliopiston Kaisa-taloa. Rakennuksessa yhdistyvät hieno arkkitehtuuri, hyväsuunnittelu ja suomalaisen kirjastopalvelun periaatteet kaikille avoimesta ja ilmaisesta tiedosta. Istun Kaisassa kuitenkin todennäköisemmin tietokoneen kuin perinteisen kirjan kanssa. En voi olla pohtimatta, millaisia kirjastoista tulisi, jos ne luotaisiin Suomeen nyt. Rakennettaisiinko enää nykyistä järjestelmää?
Monet kehitysmaat ovat vastaavassa tilanteessa. Rahaa on vähän ja tarve julkisille palveluille suuri. Mailla on vaikeuksia turvata edes peruspalveluita, kuten koulutusta ja terveydenhuoltoa. Kirjastolaitos ei ole ensimmäisten huolien joukossa. Silti tieto ja tiedonjako eivät ole yhteiskunnallisen kehityksen kannalta vähäpätöisiä asioita.
Haastattelin marraskuussa 2012 laosilaista aktivistia Phoutthasinh Phimmachahnia, joka kehittää sähköistä kirjastoa maahansa. Phimmachahn ei usko, että Kaakkois-Aasiassa rakennetaan koskaan länsimaisia julkisia kirjastoja. Aika on ajanut niistä ohi. Kehitysmaat, kuten Laos, hyppäävät suoraan perinteisten kirjojen yli ja siirtyvät tiedonjakoon internetissä. Yksipuoluemaat, kuten Laos, Kiina tai Vietnam, eivät katso internetin tiedonjakoa suopeasti. Monet yhteiskunnalliset tiedot, kuten tilastot ja kartat, ovat poliittisesti äärimmäisen arkoja tietoja. Kun valtiot ovat haluttomia jakamaan tietoa kaikille, kansalaisyhteiskunnan astuu esiin. Sensuuri on internetaikakaudella yhä vaikeampaa, siksi avoimen tiedon määrä tulee lisääntymään myös autoritäärisesti johdetuissa maissa. Suomen on oltava mukaan tukemassa uudenlaisen tiedonjaon kehittämistä kehitysmaissa.
maanantai 7. tammikuuta 2013
Kehitysministerillä on todellista valtaa
Suomessa kehitysministerin salkkua
pidetään yleisesti hyvin kevyenä salkkuna. Näkökulma jättää
alleen seikan, että kehitysministerillä on todellista valtaa
kehitysyhteistyön kentällä. Tämä nähtiin edellisen
kehitysministerin Paavo Väyrysen (kesk.) aikana.
Suomessa kehitysyhteistyöstä
laaditaan kehityspoliittinen toimenpideohjelma, joka määrittelee
Suomen kehitysyhteistyön päälinjat, painotukset ja tavoitteiden toteuttamisen. Perinteisesti
Suomi on korostanut ihmisoikeuksia, tasa-arvoa ja kestävää
kehitystä. Väyrynen halusi jättää toimenpideohjelmaan
sormenjälkensä ja muutti linjaa reilusti. Hän korosti ohjelmassaan Suomen ympäristöosaamista
erityisesti vesi- ja metsäkysymyksissä. Ympäristö nousi kaiken
kehitysyhteistyön leikkaavaksi periaatteeksi. Painotus suosi
erityisesti suomalaisia ympäristöalan yrityksiä ja asiantuntijoita.
Linjamuutoksesta ei käyty juuri julkista keskustelua Suomessa,
vaikka kehitysyhteistyökentällä muutos aiheutti kuohuntaa.
Nykyinen kehitysministeri Heidi Hautala (vihr.) palautti Suomen
kehitysyhteistyön pääpainopisteiksi köyhyyden poistamisen ja
ihmisoikeudet.
Vaikka kehitysyhteistyössä
korostetaan jatkuvuutta, kehityspolitiikassa on mahdollista muuttaa
radikaalistikin Suomen painotuksia. Väyrynen pystyi viemään
muutokset läpi ilman julkista keskustelua. Myös Hautalan linjanpalautus
tapahtui hiljaisuudessa. Millä muulla politiikan alalla
vastaava on mahdollista? Kehitysyhteistyön kannalta ei ole
samantekevää, kuka kehitysministerin paikalla istuu ja millaisia
politiikkaa hän haluaa tehdä. Kehitysministeri voi halutessaan vaikuttaa erittäin merkittävästi Suomen kehitysyhteistyöhön.
sunnuntai 6. tammikuuta 2013
Kaupunkisuunnittelu vaikuttaa naisten turvallisuuteen
Maailman kaupungistuminen kiihtyy koko
ajan. Tällä hetkellä yli puolet ihmisistä asuu kaupungeissa.
Nopeimmin kaupungit kasvavat kehitysmaissa. Tulevaisuudessa lähes
kaikki megapolit sijaitsevat kehitysmaissa tai kehittyvissä maissa.
Maailman suurimmaksi kaupungiksi listataan tällä hetkellä Tokio,
mutta listan muut kaupungit sijaitsevat jo länsimaiden ulkopuolella:
Intiassa ja Brasiliassa.
Naisten asema ja turvallisuus
suurkaupungissa koskettavat erityisesti kehitysmaita. Naisten aseman
kannalta ei ole yhdentekevää, millaisiksi suurkaupungit kehittyvät.
Kaavoitus ja infrastruktuuri kietotuvat turvallisuuteen. Viemäröinti,
vessat ja vedensaanti vaikuttavat eniten naisten ja tyttöjen
elämään. Onko lukittavia vessoja saatavilla? Voivatko he käydä siellä turvallisesti? Kuinka kaukaa
vesi pitää hakea? Voiko paikalle kävellä?
Tokion kaupunkisuunnittelua 2012. (kuva: Minttu-Maaria Partanen) |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)