Nokia varmistelee asemiaan kehittyvillä markkinoilla

Seurasin tänään Nokian uuden puhelimen julkistustilaisuutta. Tein aiheesta jutun Nelosen Uutisiin. Nokia julkisti uuden halvan älypuhelinmallin, Asha 501:n, ja uuden käyttöjärjestelmän. Sadan dollarin puhelimella yhtiö tavoittelee erityisesti kehittyviä markkinoita Aasiassa, Afrikassa ja Lähi-idässä. Halpapuhelinten maailmanmarkkinoilla Nokia on myyntimääriltään toiseksi suurin yritys heti Samsungin jälkeen. Uuden halpapuhelinmallin avulla se haluaa varmistaa asemiaan kehittyvillä markkinoilla.

Maailmanpankin mukaan viime vuonna Afrikassa oli jo 650 miljoonaa kännykän käyttäjää. Määrä on enemmän kuin Euroopassa tai Yhdysvalloissa. 2000-luvulla afrikkalaisten kännykänkäyttäjien määrä 40-kertaistui. Matkapuhelin on monen afrikkalaisen tärkein omaisuus. Niiden merkitystä kasvavissa kaupungeissa ei voi väheksyä. Asuessani muutama vuosi sitten Namibiassa monet nuoret kertoivat lataavansa ennemmin puheaikaa kännyköihinsä kuin ostavansa uusia vaatteita tai kalliimpaa ruokaa.

Kännykät ovat luoneet uusia palveluita alueille, joissa niitä ei ole aiemmin ollut. Maailmanpankki nostaa yhdeksi esimerkiksi onnistuneesta palvelusta Malawissa käytetyn sovelluksen, jonka avulla paikalliset voivat seurata metsäkatoa. Kännykän avulla tapahtuville rahansiirtopalveluille on mantereella myös suuri kysyntä. Senegalissa palvelusta on saatu hyviä kokemuksia. Malissa kännykkä on tuonut apua terveyspalveluihin tarjoamalla terveysneuvontaa syrjäisillä alueilla. Uusia palveluja luodaan jatkuvasti lisää.

Halpapuhelinmarkkinat ovat matkapuhelinyhtiöille hankalat. Halvoissa puhelimissa kilpailu on kovaa ja piratismi syö aitojen merkkien menekkiä. Nokia yrittää vastata kilpailuun tuomalla mahdollisimman paljon älypuhelinten palveluja uuteen malliin mahdollisimman halvalla. Halvat mallit eivät paranna yhtiön tulosta samalla tavalla kuin hyvin tuottavat kalliit älypuhelimet, mutta uusia käyttäjiä halpamalleilla on mahdollista saada lähivuosina miljoonia lisää.

Suomalaisetkin pukeutuvat Bangladeshissa valmistettuihin vaatteisiin

Bangladeshissa keskiviikkona tapahtunut tehdasonnettomuus on nostanut maan vaateteollisuuden ja sen ongelmat kansainväliseen julkisuuteen. Onnettomuudessa kuoli satoja työntekijöitä, kun kahdeksankerroksinen, viiden vaatetehtaan käyttämä rakennus romahti kesken työpäivän. Valtaosa työntekijöistä oli köyhiä naisia. Naiset oli pakotettu työskentelemään rakennuksessa, vaikka tehtaiden johtajat tiesivät romahdusvaarasta.

Julkisuudessa romahtaneeseen rakennukseen on yhdistetty useita eurooppalaisia ja yhdysvaltalaisia vaatemerkkejä. Suomalaisille tuttuja merkkejä ovat esimerkiksi Mango ja Benetton. Monet yritykset ovat kiirehtineet kieltämään yhteytensä romahtaneeseen rakennukseen. Vaikka yritykset eivät olisi osallisena juuri kyseisiin tehtaisiin,  Bangladeshin vaateteollisuuden ongelmat ovat pitkään olleet tiedossa. Työntekijät kärsivät muun muassa vaarallisista työoloista, terveysongelmista ja seksuaalisesta häirinnästä. Heille maksetaan palkkaa, joka ei riitä elämiseen. Jopa 85 prosenttia alalla työskentelevistä naisista ei saa tarpeeksi ruokaa.

Viime vuonna noin viisi prosenttia suomalaisten vaatteista tuotiin Bangladeshista. Finnwatchin viime keväänä tekemän tutkimuksen mukaan muun muassa Kesko, Stockmann, S-ryhmä ja Nanso tuovat vaatteita Bangladeshista. Suomalaisyritykset luottavat vastuullisuudessa yrittäjävetoisen BSCI:n valvontaan ja vaativat alihankkijoiltaan BSCI:n Code of Conductin noudattamista. Kansalaisjärjestöt ovat arvostelleet BSCI:tä muun muassa siitä, ettei se vaadi jäseniltään elämiseen riittävää palkkaa. Verkoston johdossa ei ole ammattiyhdistysten eikä järjestöjen edustajia, johto koostuu yritysmaailman edustajista. BSCI:n jäsenyys ei takaa, että alihankkijat olisivat käyneet läpi BSCI:n tarkastukset. Finnwatchin mukaan vain osa suomalaisyritysten alihankkijoista oli käynyt läpi tarkastuksen. Kaikki tarkastetutkaan eivät olleet täyttäneet BSCI:n vaatimuksia. Bangladeshissa BSCI:n sosiaalisia kriteerejä rikotaan laajasti.

Jotta yritysten vastuullisuuden valvonta olisi uskottavaa, niiden pitäisi sitoutua ulkopuolisen tahon valvontajärjestelmiin. Myös suomalaiskuluttajien pitäisi olla kiinnotuneempia siitä, millasissa oloissa suomalaiskauppojen vaatteet tuotetaan. Kuluttajien pitäisi vaatia nykyistä äänekkäämmin yrityksiä hoitamaan hankintaketjunsa sosiaalisesti ja ekologisesti kestäviksi. Kuluttajilla pitäisi olla mahdollisuus myös tukea selkeämmin vastuullisia yrityksiä. Markkinat tarvitsisivat reilun kaupan vaatteita.

EDIT: 29.4.2013. Mangoa ja Benettonia koskevaa kappaletta päivitetty. Benettonin vaatteita löytyi tehtaan raunioista. Mango on myöntänyt yhteytensä tehtaaseen.

Kone valmistautuu Afrikan kaupungistumiseen

Seurasin tänään Koneen osavuosikatsausta, joka oli poikkeuksellisen hyvä. Erityisen hyvä tulos oli nyt, kun talous Euroopassa sakkaa pahasti, työttömyys on kasvussa ja yritykset ilmoittavat jatkuvasti uusista yt-kierroksista. Kone ilmoitti saaneensa kaikkien aikojen tilausennätyksensä alkuvuonna. Maailmanlaajuisesti kaksi kolmesta uudesta hissistä menee tällä hetkellä Kiinaan. Kiinan kaupungistumistahti on ollut hengästyttävä. Tällä hetkellä Kiinan kaupungeissa asuu noin 50 prosenttia väestöstä ja osuus kasvaa lähivuosina 70 prosenttiin. Kiinassa on tällä hetkellä yli 600 miljoonakaupunkia. Kysyntää Koneen osaamiselle on: uusia hissejä ja liukuportaita tarvitaan asuinrakennuksiin, teollisuusrakennuksiin ja kauppakeskuksiin. Lisäksi päälle tulevat erittäin tuottoisat huoltosopimukset.

Koneen menestyksellä on monta syytä, mutta yksi tärkeimmistä on yhtiön kyky ennakoida kasvua nousevilla markkinoilla. Markkinoilla pitää olla jo ennen kuin huimin kasvu tapahtuu. Kone on jo markkinajohtaja Kiinassa ja Intiassa. Tällä hetkellä suhteellisesti nopeinta kaupungistuminen on Kiinassa, seuraavina vuosina kasvutahti on kiivainta Intiassa. Kolmannessa vaiheessa kasvu siirtyy Afrikkaan. Koneen pääjohtaja Matti Alahuhta kertoi haastattelussani, että tällä hetkellä yhtiö kärkkyy jo hyviä asemia Afrikassa.
"Ennustetaan, että ensi vuosikymmenellä kaupungistumiskehitys on suhteellisesti nopeinta Afrikassa. Siksi tällä hetkellä tutkimme, mihin maihin meidän pitää rakentaa johtava markkina-asema, jotta olemme hyvässä asemassa, kun nopean kehityksen vaihe alkaa", Alahuhta kertoi.

Kehittyvien maiden ja kehitysmaiden kaupungistuminen on yksi tulevaisuuden megatrendeistä. On yhtiöistä kiinni, kuinka hyvin ne pystyvät hyödyntämään kaupungistumisen tuomia uusia markkinoita. Kuten aiemmin kirjoitin, ei ole saman tekevää, millaisiksi kehitysmaiden kaupungit muodostuvat. Infrastruktuurin rakentajilla on kaupunkien kehityksessä suuri valta ja suuri vastuu.

Usko Suomen metsäosaamiseen on luja kehitysyhteistyössä

Suomen menestystarina on syntynyt metsästä; vahvasta metsäteollisuudesta ja metsäalan osaamisesta. Lauloihan Ismo Alankokin jo, että Nokian takana on metsä. Suomalainen metsähallinta perustuu järjestelmälle, jossa metsät ovat yksityisomistuksessa, mutta niitä hallinnoidaan ja säädellään julkisesti. Hyvin hoidettu metsä tarkoittaa tuottavaa talousmetsää, joka avohakataan ja istutetaan säännöllisin väliajoin. Metsät tuottavat suomalaisomistajille lisätuloja, mutta harvan päätulot tulevat metsästä. Jokamiehen oikeudet takaavat metsien virkistys- ja vapaa-ajan käytön. Malli on toiminut Suomessa hyvin, ainakin taloudellisesta näkökulmasta. Toisaalta esimerkiksi vanhojen metsien suojelu on jäänyt talousmetsäajattelun alle. Metsä on joka tapauksessa suomalainen menestystarina, jota on haluttu jakaa muillekin.

Jo kehitysavun alusta lähtien Suomi on halunnut keskittyä erityisosaamisalueilleen. Metsä on ollut tärkeimpiä erityisaloja, jonka osaamista Suomi on halunnut viedä kehitysmaihin. Ajatus on, että koska nousu köyhyydestä kukoistukseen on voinut tapahtua suomalaisen mallin avulla Suomessa, se on mahdollista muuallakin. Kymmenien vuosien metsähankkeiden jälkeen on huomattu, että suomalainen metsämalli ei ole tuottanut toivottuja tuloksia kehitysmaissa.

Ensimmäinen ongelma syntyy yleensä maanomistusoloista. Suomessa tiedetään tarkkaan, missä metsät sijaitsevat, paljonko niitä on ja kenelle ne kuuluvat. Kehitysmaissa maanomistusolot voivat olla hyvin kaoottiset. Keskitettyjä rekistereitä ei ole ja maanomistusoikeudet ovat äärimmäisen epäselviä. Maata saattaa käyttää moni muu kuin se, joka maan paperilla omistaa. Maan ja sitä kautta metsän omistus on saattanut siirtyä perimätietona suvussa ilman että päätöksistä on tehty asiakirjoja. Yksityisomistajuuden käsite voi kehitysmaissa olla hyvin toisenlainen kuin suomalainen metsänomistajuus.

Suomi tekee kehitysyhteistyötä metsäsektorilla muun muassa Laosissa. (kuva: Minttu-Maaria Partanen)

Toinen ongelma on siinä, että toisin kuin Suomessa, metsät ovat monelle kehitysmaan ihmisille ensisijainen ja tärkein toimeentulolähde, vaikka he eivät omistaisikaan sitä virallisesti. Metsä tarjoaa ihmisille toimeentulon, ruuan, lääkkeet ja kaiken energian valaistuksesta ruuanlaittoon. Vaikka metsän omistaisi joku muu, sadat ihmiset saattavat olla täysin riippuvaisia metsästä. Niinpä metsän valjastaminen pelkästään metsäteollisuuden käyttöön aiheuttaa mittavia sosiaalisia vaikutuksia laajoille ihmisryhmille.

Kolmas ongelma on metsäalaan liittyvä laaja laiton käyttö, laittomat hakkuut ja korruptio. Metsäala on kehitysmaissa erityisen herkkää korruptiolle. Metsiä käytetään laajasti valtion tai virkamiesten lisätulojen hankintaan. Laittomat hakkuut tapahtuvat usein paikallisviranomaisten hyväksynnällä. Huonojen tieyhteyksien päässä olevia metsiä on mahdotonta valvoa eikä resursseja siihen ole. Toisaalta teiden rakentaminen kiihdyttää laittomia hakkuita.

Neljäs ongelma on ideologinen ongelma. Suomalainen metsäteollisuusajattelu ei juuri huomioi biodiversiteetin säilyttämistä. Suomalaiset metsät ovat lajistotyypiltään sangen homogeenisia verrattuna etelän metsiin. Etelän metsät sisältävät kuivista pusikkomaisista metsistä sademetsiin ja kaikkeen siltä väliltä. Lajikirjo niin eläinten kuin kasvienkin kohdalla on aivan toista kuin Suomessa. Mikäli kehitysavun metsämalli suosii monotonisia talousmetsiä, tämä merkitsee katastrofaalisia vaikutuksia alueen lajistolle. Vaikka tehokkailla eukalyptusmetsillä saadaan metsäalaa lisättyä ja metsätalous nousuun, se köyhdyttää lajistoa.

Vaikka metsähankkeiden tulokset ovat olleet ristiriitaisia ja toisinaan epäonnistuneita, usko suomalaiseen metsäosaamiseen kehitysavussa on yhä vahva. Tutkimuksen mukaan metsämalli on toiminut suhteellisen hyvin Vietnamissa ja Balkanin maissa, Afrikassa tulokset ovat olleet köyhiä. Vaikka virheistä on opittu, usko malliin ei huoju. Sen toimivuus pitäisi kuitenkin käydä entistä kriittisemmin läpi.

0,7 on vain poliittista korupuhetta

"Hallituksen tavoitteena on varmistaa kehitysyhteistyön määrärahakehitys, jonka puitteissa 0,7 prosentin määrärahataso - - voidaan saavuttaa", julistetaan hallituksen kehysriihessä. Samaan aikaan kehitysyhteistyön määrärahoja leikataan 29 miljoonaa euroa vuonna 2015. Leikkauksia jatketaan seuraavina vuosina. Viime vuonna kehitysyhteistyörahat olivat 0,55 prosenttia bruttokansantulosta. Kehysriihen leikkauspäätöksillä osuus laskee merkittävästi tulevina vuosina.

Suomi yrittää epätoivoisesti ajaa kehitysyhteistyössä kaksilla rattailla. Virallisissa lausunnoissa vakuutetaan, että 0,7:ää prosenttia tavoitellaan aktiivisesti, mutta käytännössä tavoitteeseen ei sitouduta. Ulkoministeriö muistuttaa, kuinka Suomi on sitoutunut Eurooppa-neuvoston päätökseen, jonka mukaan jäsenmaiden tulee saavuttaa kehitysrahoituksessa 0,7 prosenttia bruttokansantulosta vuoteen 2015 mennessä. Todellisuudessa tuona vuonna hallitus leikkaa määrärahoja.

Suomen kehitysavun määrärahojen kasvu on ollut hidasta koko kehitysyhteistyön historian ajan. Kun Suomi aloitti kehitysavun 1960-luvulla, tavoite oli nostaa kehitysapu 0,7:än prosenttiin bruttokansantuotteesta. Tavoite siirtyi vuosi vuodelta kauemmas, koska poliittista tahtoa sitoutua tavoitteeseen ei ollut. Raja ylittyi vahingossa ainoastaan kerran vuonna 1991, jolloin määrärahat nousivat 0,8 prosenttiin. Suomi oli syöksymässä lamaan, bruttokansantulo laski ja rästissä olleita kehitysvaroja laitettiin kerralla maksatukseen. Lamavuosina 1991-1994 määrärahoja leikattiin alle puoleen. Vuonna 1994 ne olivat enää 0,31 prosenttia. Lamavuosien jälkeen määrärahojen kehitys on junnannut paikoillaan. Suomen talouden nousu ei ole näkynyt vastaavasti kehitysyhteistyön osuuden kasvuna. Vuosikymmenten ajan politiikkaa on perusteltu samalla syyllä: juuri nyt Suomen taloudellinen tilanne ei mahdollista määrärahojen nostoa.

Hallitus toivoo päästöoikeuksien huutokaupasta pelastajaa kehitysyhteistyövaroille. Kuva Amazon-joen alkulähteiltä Ecuadorista.  (kuva: Minttu-Maaria Partanen)

 

Usein unohdetaan, että kehitysyhteistyö ei ole pelkkää köyhien auttamista vaan sillä on merkittäviä vaikutuksia kansainvälisessä politiikassa. Näkyvyydellä kehitysmaissa, suurlähetystöillä ja kehitysavulla on mahdollista nostaa maan kansainvälistä vaikutusvaltaa. Kehitysavun vähyys mainittiin muun muassa tärkeäksi syyksi sille, miksi Suomi ei saanut paikkaa YK:n turvallisuusneuvostossa. Suomi on jättäytynyt tietoisesti kehitysavun eliittijoukon ulkopuolelle. Muut Pohjoismaat ja jopa talouskuurilla oleva Britannia kuuluvat 0,7 prosentin avunatajajoukkoon. Muiden Pohjoismaiden profiili kehitysmaissa ja YK:n sisällä onkin Suomea näkyvämpi.

Suomessa on vuosikymmenten ajan hyväksytty löyhä poliittinen vakuuttelu 0,7 prosentin tavoitteesta ilman konkreettisia tuloksia. Poliittista selkärankaa olisi myöntää, millaista kehityspolitiikkaa hallitus ajaa. Hallituksen nykyinen linja ei varmista määrärahakehitystä vaan päinvastoin leikkaa sitä. Hallituksen pitäisi joko todella sitoutua määrärahojen nostoon tai lopettaa poliittiset korupuheet 0,7 prosentin tavoitteesta ja tunnustaa, että Suomen tavoite on leikata merkittävästi kehitysapua.

Syntinen soija lautasillamme

Jokin aikaa sitten kaverini puuskahti soijalautaseni ääressä: "Eikö tuo ole aika epäeettistä, syödä ulkomaista soijaa? Minä sentään syön suomalaista lihaa." Jouduin ikäväkseni kertomaan, että olemme molemmat syntisiä soijankuluttajia, hän lihansyöjänä jopa minua, kasvissyöjää, enemmän. Suomalaisten sika- ja siipikarjatilojen rehun proteiini perustuu nimittäin täysin soijaan. Vaikka maitotilojen tilanne on hieman parempi, soija vastaa vajaata puolta niidenkin proteiinitarpeesta. Suomalaiset eläimet syövät lähes kaiken Suomeen tuotavan soijan, vähittäiskauppojen osuus määrästä on vain marginaalinen. Suomen omavaraisuusaste rehutuotannon proteiinin suhteen on vain 15 prosenttia. Suomen eläinperäinen maatalous on täysin soijan varassa.

Soija on ongelmallista monelta kannalta. Sen markkinahinta on viime vuodet kohonnut, mikä rasittaa suomalaistilojen kannattavuutta. Suurin tekijä kansainvälisillä soijamarkkinoilla on Kiina. Se esimerkiksi ostaa 90 prosenttia maailman suurimman soijanviejämaan Argentiinan sadosta. Globaalisti suurimmat ongelmat liittyvät kuitenkin soijan mittaviin ympäristövaikutuksiin kehittyvissä maissa. Soijaa tuotetaan eniten Etelä-Amerikassa; Argentiinassa ja Brasiliassa. Kun maailman lihankulutus kasvaa, peltoja ja pampaa pitää raivata entistä enemmän soijalle. Soija onkin suurin yksittäinen syy Amazonian ja Etelä-Amerikan metsäkatoon. Sen ympäristövaikutukset metsänraivauksen ja pitkien kuljetusmatkojen jälkeen nousevat merkittäviksi.

Laosilainen lehmä ei ole soijaa nähnytkään. (kuva: Minttu-Maaria Partanen)

Tein vähän aikaa sitten Nelosen Uutisiin jutun, kuinka sekä Suomessa että Euroopassa etsitään kuumeisesti vaihtoehtoja soijalle. Soija on tähän asti ollut verrattain halpa ja helppo rehun raaka-aine, joten vaihtoehtoisten proteiinien kehitystyö on jätetty täysin retuperälle Euroopassa. Soijan kohoava hinta nostaa kuitenkin painetta löytää vaihtoehtoja. Kotimaisia kasvisperäisiä proteiineja tarvitaan kipeästi. Kerrankin kaikki maatalouden toimijat ovat Suomessa yksimielisiä: suomalaisia proteiineja tarvitaan lisää, mutta niitä ei ole tarjolla tarpeeksi eivätkä ne ole riittävän hyviä. Esimerkiksi Helsingin yliopistossa tehdään parhaillaan tutkimustyötä kotimaisten proteiinilajikkeiden kehittämiseksi. Yliopisto esimerkiksi jalostaa härkäpapulajiketta, jota siipikarja voisi syödä. Samalla tutkitaan muun muassa sinilupiinin ja muiden palkokasvien käytön mahdollisuuksia sian- ja siipikarjan rehussa.

Kestää vuosia ennen kuin kotimaiset vaihtoehdot pääsevät tutkimuspuolelta kaupalliseen viljelyyn ja rehutuotantoon. Kehitys on kuitenkin oikeansuuntaista. Tutkimuksen lisäksi pitäisi panostaa maatalouspolitiikkaan, jotta kotimaisten vaihtoehtojen viljely olisi kannattavaa ja houkuttelevaa. Sekä minä että suomalaiset porsaat ansaitsemme suomalaisia kasvisproteiineja.

Ikävä väestönkasvu on aina jossain muualla

Helsingin Sanomat aloitti tänään mielenkiintoisen juttusarjan väestöpolitiikasta. Väestönkasvukeskustelu on hyvä esimerkki kehityskeskustelun kaksinaismoralismista. Samaan aikaan kun länsimaat ovat  huolestuneita väestön vähenemisestä ja yrittävät lisätä syntyvyyttä, ne ovat perinteisesti nähneet kehitysmaiden väestönkasvun ongelmana. Väestön kasvaminen on ongelma, kun se kasvaa väärässä paikassa vääränlaisilla ihmisillä.

Globaali väestöpolitiikka, tyypillisimmin syntyvyydensäännöstely on kohdistettu aina kaikista heikommassa asemassa oleviin, köyhiin naisiin. Näin on toimittu myös maiden sisällä. Intiassa pakkosterilisoinnit kohdistettiin alimpien kastien naisiin, Kiinassa rikkaat voivat helposti maksaa toisesta lapsesta syntyvät sakot. Onneksi 1970- ja 198-luvun pahimmista pakkotoimista ja väestöpaniikista on päästy eteenpäin. On ymmärretty, että pakolla jaetut ehkäisyvälineet eivät ole tehokasta tai eettistä väestöpolitiikkaa. Perheillä pitää olla mahdollisuudet ja keinot valita lapsiensa määrä, mutta tehokkaimmaksi työkaluksi lapsimäärän säätelyssä on osoittautunut yleinen kehitys. Kun ruokatilanne paranee, köyhyys vähenee ja koulutus- ja työmahdollisuudet paranevat, perheet voivat hankkia sen verran lapsia kuin haluavat. Yleensä tämä tarkoittaa lapsiluvun laskua. Lapsiluku on kääntynyt laskuun suurimmassa osassa maailmaa, nykyisen kasvuvauhdin selittävät aiemmin syntyneet suuret ikäpolvet.

Etiopiassa rokotukset vähentävät lapsikuolleisuutta. (kuva: Minttu-Maaria Partanen)

Länsimaiden paniikki maapallon resurssien riittävyydestä paljastaa hyvin selkeästi keskustelun kaksinaismoralismin. Länsimaiden lapset ovat talouden vetureita ja kestävyysvajeen paikkaajia, kehitysmaiden lapset globaalien resurssien kuluttajia ja tulevaisuuden uhkia. Länsimaissa teollistumisen myötä tapahtunut väestöräjähdys oli normaali seuraus talouskasvusta, kehitysmaissa sama räjähdys on globaalisti ongelmallista. Vähälle jää huomio, että ympäristön kannalta todellinen ekoteko olisi vähentää edelleen länsimaiden lapsilukua, he kun käyttävät moninkertaisesti maapallon resursseja kehitysmaiden lapsiin nähden. En halua vähentää naisten valinnanvapautta länsimaissa tai kehitysmaissa. Kannatan länsimaiden perhepoliittisia toimia. Ne pyrkivät yleensä vahvistamaan naisten mahdollisuuksia sekä synnyttää haluamansa lapsimäärä että työskennellä täysipainoisesti yhteiskunnassa. Länsimaiden pitäisi kuitenkin ottaa todellinen vastuu väestönkasvunsa ja taloutensa aiheuttamista globaaleista ongelmista, kuten ilmastonmuutoksesta ja luonnonvarojen riittävyydestä.